Emma Straub ja Ruth Jones sopivat lukujumin selätykseen
En voi sanoa, että kärsisin koskaan varsinaisista lukujumeista — sellaisista, joiden aikana ei lueta mitään. Välillä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin alkaa lukea kirjaa toisensa jälkeen, toteaa ne liian raskaiksi tai tylsiksi ja jättää kesken. Sellainen vaihe minulla oli tässä kuussa, mutta uuden lukuputken käynnistäjiksi riensi kaksi vakavankevyttä teosta, Emma Straubin Tähän aikaan huomenna ja Ruth Jonesin Mikä jäi kertomatta. Voin suositella näitä helposti eteenpäin kulkevia kirjoja lukujumeihin, kesälukemiseksi ja feelgood-romantiikan vastapainoksi.
Sekä Straubin että Jonesin kirjat keskittyvät nimittäin enemmän perhe- kuin parisuhteisiin, mikä on virkistävää, vaikka tykkäänkin ahmia myös rakkausromaaneja Emily Henryn ja Mhairi McFarlanen tapaan. Straubin teoksen keskiössä on isä-tytärsuhde (ja aikamatkailu!), Jonesin kirjassa pääosaan nousevat äidit ja tyttäret monessa sukupolvessa.
Tähän aikaan huomenna -romaanin päähenkilö on nelikymppinen Alice, jonka isä makaa sairaalassa — on vain ajan kysymys, milloin tätä ei enää ole. Eräänä aamuna Alice kuitenkin herää outoon tilanteeseen: hän on kummasti hoikistunut, hänellä on vanha T-paita aikojen takaa ja isäkin puuhailee kotona erikoisen nuorekkaana ja terveenä. Alice on palannut takaisin 16-vuotissyntymäpäiväänsä.
Mikäli tämäntyyppinen fantasiaelementti ei ole oma juttu, Straubin kirja on ehkä liikaa. Jos aikamatkustamisen mahdottomuus tosielämässä ei häiritse, pääsee mukaan mielenkiintoiselle matkalle. 90-luvun lapset ja teinit saavat fiilistellä ajan ilmiöitä, ja jokainen voi miettiä, mitä tekisi toisin, jos saisi mahdollisuuden muuttaa mennyttä. Nelikymppinen 16-vuotiaan kehossa tutkailee maailmaa myös eri tavoin kuin nuorena: armollisemmin itseään ja isäänsä kohtaan.
Kun Alice yrittää selvittää, miten estäisi isänsä sairastumisen, hän joutuu miettimään ajassa matkustamisen lainalaisuuksia, mikä tuo oman mausteensa romaaniin. Ja aika mielenkiintoisia asioita hänelle selviääkin, paitsi ajassa siirtymisestä myös isästään!
Grace on pian yhdeksänkymppinen teräsmummo, joka ei ole tavannut tytärtään Alysia kolmeenkymmeneen vuoteen. Nyt hän kokee, että voisi olla aika yrittää vielä kerran saada tyttäreen yhteys. Samaan aikaan seurataan Alysin tyttären Elinin ja Elinin lapsen Becan elämää. Sukupolvien ketjussa jokainen kipuilee omien rakkaussuhteidensa kanssa, mutta punaisena lankana kirjassa kulkevat kuitenkin isoäidit, äidit ja tyttäret.
Jo kirjan alussa herää sen verran kysymyksiä, että mielenkiinto säilyy. Miksi Grace suhtautuu aviomieheensä niin torjuvasti? Mikä on aiheuttanut Gracen ja Alysin välirikon? Mikä harvinaisen epätäydellinen päähenkilö Alys oikein onkaan? Mitä jäi sanomatta?
Ruth Jones on luonut neljä erilaista elämää, neljä kiinnostavaa luonnetta, neljä omanlaista näkökulmaa. Kirjailija kuvaa taitavasti sitä, miltä ensirakkaus tuntuu, miten vanhemman ja lapsen odotukset voivat mennä ristiin ja mihin puhumattomuus voi johtaa. Teos liikkuu enimmäkseen nykyhetkessä, mutta tekstiin ripotellut takaumat paljastavat perheen historiaa pikkuhiljaa. Ja suurin vaiettu salaisuus paljastuu lopussa.
Viihdyin Emma Straubin ja Ruth Jonesin parissa niin hyvin, että luen kirjailijoiden tuotoksia varmasti jatkossakin. Vetävän kerronnan lisäksi Straubin eduksi katson sen, että tämän teokset sijoittuvat New Yorkiin, sydämeni kaupunkiin. Jones taitaa puolestaan henkilögallerian rakentamisen ja vähitellen purkautuvan juonikudelman luomisen.