Sady Doyle: empaattinen näkökulma ihmisraunioihin
Tätä kirjaa ei voi mainostaa liikaa. Teos, johon tutustuin ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella Instagramissa, on mahdollisesti jäänyt liian vähälle huomiolle. Sanon mahdollisesti, koska voi hyvin olla, että vain minä en ole huomannut kirjan olemassaoloa. Kuitenkin siinä missä Historian jännät naiset on tullut vastaan vähän joka kulmalla, Sady Doylen Ihmisrauniot. Naiset, joita rakastamme vihata, haukkua ja pelätä… ja miksi (2017) on saattanut jäädä enemmän pimentoon.
Oletko joskus lukenut juorulehdestä Lindsay Lohanin, Britney Spearsin tai Paris Hiltonin toilailuista ja ajatellut jotakin vähemmän ylevää? Pyöritellyt silmiäsi tai ajatetellut, että onneksi minulla ei sentään noin huonosti mene? Paheksunut käytöstä, lastenhoitoa tai päihteiden käyttöä, pohtinut että tuon pään sisällä täytyy olla jotain vikaa? Katsonut epäimartelevia paparazzikuvia ja tuntenut ylemmyyttä? Olet silloin katsellut lehtien sivuilla ihmisraunioita, joiden elämään Sady Doyle luo totuttua myötätuntoisemman katsauksen, jonka jälkeen 1990 – 2000-luvun vaihteen näkee aivan uudessa valossa.
Teoksen pääviesti on se, että me — yleisö ja media — olemme luoneet ihmisrauniot. Paris Hilton tuli julkisuuteen seksivideolla, joka antoi hänelle hutsun leiman. Nykyisin kutsuisimme sitä kostopornoksi, sillä Hilton ei ollut antanut lupaa sen julkaisuun. Julkkisnaiset ajettiin hulluuden partaalle salakuvilla: valokuvaajat väijyivät kellon ympäri saadakseen ikuistettua intiimin hetken kumppanin kanssa tai napatakseen kuvan hameen alta siltä varalta, että naisella ei olisi alushousuja. (Kuinka sairasta se on?!)
Kukapa meistä haluaisi esiintyä julkisuudessa näin?
Teos nostaa esiin myös sen, miten naiset lytätään virheistä julmemmin kuin miehet, jotka saattavat hyvinkin jäädä porskuttamaan entiseen asemaansa ja nauttimaan suosiostaan (mm. pahoinpitelijä Chris Brown). Surullista on, että monesti lyttääjiä ovat toiset naiset.
Kirjassa ei puolustella esimerkiksi huumeidenkäyttöä, vaan siinä ymmärretään syitä, jotka johtavat raunioitumiseen. Teoksessa tiedostetaan, että ihmiset mokaavat, ja se on inhimillistä. Mediassa virheistä tulee kuitenkin julkisia virheitä, joita varsinkin keltainen lehdistö mielellään repostelee, ja kuten teoksen alaotsikko kuuluu, me lukijoina ja katsojina olemme nauttineet siitä, että olemme saaneet jonkun silmätikuksi.
Toisaalta on sama, mitä nainen tekee. Hän ei voi toimia oikein ihan siitä syystä, että hän on nainen ja julkisuudessa. Ihmisraunioissa käsitellään myös Hillary Clintonin ja Monica Lewinskyn tapausta: ”Hillarya ja Monicaa voisi väittää feminismin toisen ja kolmannen aallon sijaiskärsijöiksi; toinen aalto kehotti naisia näkemään vaivaa tasa-arvon vuoksi ja etenemään työpaikalla, minkä Hillary teki, ja häntä vihattiin siitä hyvästä, ja kolmas aalto kehotti naisia hyväksymään oman seksuaalisuutensa ja ottamaan sen haltuun ja näkemään naiseuden voimavarana, minkä Monica teki, ja häntä vihattiin siitä hyvästä.”
Kirjassa ovat mukana edellä mainittujen lisäksi myös Whitney Houston, Amy Winehouse, Mary Wollstonecraft, Billie Holiday, Sylvia Plath ja minulle yllätyksenä Charlotte Brontë. Kirjailija rakastui Belgiassa asuessaan professoriin, johon ripustautui niin epätoivoisesti, että kirjoitti hänelle sekopäisiä, takertuvia kirjeitä, jotka eivät saaneet vastakaikua naimisissa olleelta mieheltä. Samaan aikaan hän kirjoitti kuitenkin myös maailmanluokan kirjallisuutta — miten ristiriitaisia ovatkaan kirjallisuuden tienraivaajat?
Monesti ääneen puhuneet naiset, tai yleensä naiset, jotka eivät tyytyneet rooliinsa ja asemaansa, on haluttu nujertaa. Virheitä tehneet naiset. Hullut femnatsit. Teos makusteleekin ajatusta: ”- – jos käy toistuvasti ilmi, että historian häväistyt naiset ovatkin historian ulkopuolella ja odottavat meitä kehityksen tiellä vuosikymmeniä tai vuosisatoja edempänä kuin oletimme heidän olevan — alkaa ihmetellä, mitä on odotettavissa niiltä naisilta, joita vihaamme tänä päivänä. Jospa pilkan ja häpäisyn kohteeksi joutuminen ei olekaan ongelma vaan erottava tekijä — jospa jokainen nainen, joka saa meidät raivon ja järkytyksen valtaan, onkin sen verran edellämme, ettemme näe häntä vielä selkeästi, ja hän odottaa, että maailmalle pikkuhiljaa valkenee se, minkä hän jo tietää.”
Uskon, että media ja me yleisönä olemme kehittyneet pahimmista ajoista, mutta sitä ei aina huomaa, kun erehtyy lukemaan uutisten kommenttikenttiä. Suomen lehdistössäkin on puutteensa, mutta törkyjournalismin voittaja on ehdottomasti Britannia. Todellisen noitavainon kohteeksi on joutunut viime aikoina erityisesti Meghan Markle, ja tässäkin tapauksessa asettelu on se, että nainen on paha ja Harry on viaton uhri. Lilibet-tyttären nimen arvostelu nousi harvinaisen vastenmielisiin sfääreihin, ja veikkaan, että olisi nimeksi tullut mikä tahansa, se olisi ollut väärä.
Luulisin, että myrkyllisen ilmapiirin sijasta empatiasta ja kannustuksesta saisivat kaikki enemmän irti. Emme kai tarvitse maailmaan yhtä ainutta ihmisrauniota enempää — ja se on asia, johon jossain määrin pystymme itse vaikuttamaan. Mitä pidämme tärkeämpänä, muusikon musiikkia vai julkista nolaamista? Kritiikkiä saa esittää, sitä ei ole kukaan kieltämässä. Voimme kuitenkin miettiä, lähdemmekö vihaiseen ajojahtiin mukaan, vai kykenemmekö asettumaan hetkeksi jahdattavan asemaan?