En ole koskaan…
En ole koskaan lukenut kirjasarjan myöhempää osaa ennen ensimmäistä.
No, olen! Eikä välttämättä olisi kannattanut. Kronologia kärsii, ja myöhemmissä teoksissa voi olla olennaisia juonipaljastuksia, jotka saattavat kokonaan pilata aiemmat osat. Harry Potter -sarjan aloitin neljännestä osasta (se ei niin haitannut, koska olin nähnyt jo elokuvat), mutta esimerkiksi Jessica Niemi -sarja kannattaa aloittaa ekasta kirjasta.
En ole koskaan lukenut kirjaa, jota olen tiennyt inhoavani.
En oikeastaan. Olen lukenut kirjoja, joita on hypetetty, vaikka olen sisimmässäni tiennyt, että ne eivät ole minun makuuni. Esimerkiksi Pienen hauen pyydystys ei peijooneineen ja muine omituisine otuksineen napannut, mutta en minä sitä inhonnutkaan. Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toista oletan inhoavani, mutta en ole alkanut vihalukea sitä — eikä sitä ole suuresti hehkutettukaan.
En ole koskaan kirjoittanut fanifiktiota lempikirjoistani.
Olen! Lapsena kirjoittelin ahkerasti Pikku naisista ja Seljan tytöistä. Neljän tytön porukat ilmeisesti kiehtoivat. Saatoinpa rustata jotain myös Neiti Etsivästä.
En ole koskaan vihannut kirjaa, jonka on kirjoittanut lempikirjailijani.
Viha tai inho on taas aika voimakas sana. Olen ollut ennemminkin pettynyt. Patricia Cornwellin Scarpetta on ikuinen suosikkini, kun taas saman kirjailijan Andy Brazil -sarja sisältää käsittämättömän surkeaa huumoria. Camilla Läckbergin taso laski heti Fjällbacka-sarjan jälkeen, ja Joanne Harrisin tuotannosta rakastan Vianne Rocher -sarjaa mutta en niinkään toista puolta tuotannosta. Suutari pysyköön lestissään eli älköön kirjailija koskaan kokeilko mitään uutta!
En ole koskaan lukenut kirjan loppua etukäteen.
En, en, en ikinä tekisi niin! Joskus saatan puolivahingossa lukea luvun lopun, kun silmä ”harhailee”. Siksi jännittävässä kirjassa peitän silloin tällöin aukeaman toisen sivun kädellä tai paperilla, jotten näkisi juonikoukkua liian aikaisin.
En ole koskaan spoilannut toiselta kirjan loppua.
En, koska se on törkeintä ja ilkeintä, mitä kirjallisessa maailmassa voi toiselle tehdä. En siis ole tehnyt niin ainakaan tarkoituksella. Itse olen spoilaantunut joitakin kertoja, kun joku on vahingossa möläyttänyt tärkeän henkilön kuoleman tai hölmöyttään referoinut koko juonen.
En ole koskaan nukahtanut kirja kasvoillani.
En ole koskaan ollut niin väsynyt, etten olisi voinut laskea kirjaa viereeni.
En ole koskaan lukenut kirjaa läpi yön.
Olen joitakin kertoja. Se edellyttää sitä, että kirja on todella hyvä ja vetävä, ja sitä, että seuraavana päivänä ei tarvitse lähteä töihin. Olen lukenut ainakin Ken Follettin Maailma vailla loppua -teosta kahtena peräkkäisenä yönä aamuseitsemään (jälkimmäisenä sain sen loppuun).
En ole koskaan lukenut 50 Shades of Greytä.
En ole. Lukemani arviot eivät houkuttele, enkä niiden perusteella ymmärrä kirjan suosiota. Ensimmäisen elokuvan olen tosin nähnyt, ja päähenkilöiden suhde vaikuttaa aika vastenmieliseltä.
En ole koskaan jättänyt kirjaa kesken.
Kun aloitan, myös lopetan. Luen läpi aika huonojakin kirjoja sillä perusteella, että nyt kun olen käyttänyt teokseen esimerkiksi kolme tuntia aikaa, se on mennyt hukkaan, jos en saata kirjaa päätökseen. Joskus tietää jo muutamankymmenen sivun jälkeen, että nyt ei lähde, ja silloin olen surutta keskeyttänyt. Näiden romaanien nimiä en usein edes muista.
En ole koskaan julistanut, että kirja on parempi.
En ole kovin intohimoinen tässä asiassa, vaikka kirja on usein parempi (syistä, jotka kirjaihmiset tietävät). Joskus on kuitenkin kiva nähdä tarinan heräävän eloon valkokankaalla. Joitakin teoksia lukiessa saatan jopa miettiä, että ne toimisivat paremmin leffana.
En ole koskaan seurannut lempikirjailijaani netissä.
Voi, toki olen. Se on paras keino pysyä kärryillä uutuuksista, vaikka onkin ärsyttävää, että kirjailijat alkavat lobata teoksiaan jo kauan ennen ilmestymispäivää. Tänä syksynä olen ehtinyt tarkistaa Adlibriksen tarjonnan Sophie Kinsellan The Party Crasherin varalta jo monen monta kertaa. Jos kirjailija jakaa sivuillaan kovin paljon muuta kuin kirjasisältöä, lopetan nopeasti seuraamisen.
En ole koskaan kuulunut kirjapiiriin.
En ole. Ajatus on sinänsä kiva, mutta alituisesti itsestäni epävarmana ihmisenä alkaisin pelätä, että muut ovat mukana vain velvollisuudesta eivätkä kehtaa sanoa, jos haluavat lopettaa. Ja jos joku kehtaisi, se se vasta olisi kamalaa. Ehkä jokin kaksi kertaa vuodessa kokoontuva kirjapiiri olisi mukava, koska se ei sitoisi ketään liikaa.
En ole koskaan lintsannut koulusta tai töistä, jotta voisin lukea kirjan loppuun.
Olen itse asiassa, mutta ihme kyllä vain kerran. Olin joltain lukion aamutunnilta pois, koska en vain malttanut jättää Kivineitsyt-kirjaa kesken. Nykyisellään tuntuu hassulta, että vähän randomin oloinen kuvapatsaiden entisöinnistä kertova kirja on vaikuttanut noin, kun sen jälkeen en ole ikinä skipannut tunteja huvilukemisen vuoksi. Monesti kyllä mieluummin jäisin lukemaan kuin menisin töihin.
En ole koskaan vihannut kirjan henkilöä.
J. K. Rowling loihti Dolores Umbridgestä kyllä harvinaisen vihattavan hahmon. Monet muutkin ovat saaneet raivon partaalle.
Postauksen idea lähti englanninkielisistä kirjablogeista, joissa on pelattu Never have I ever -peliä. Pisteen saa jokaisesta en koskaan -vastauksesta. Mikä olisi sinun pistemääräsi?