Eve Hietamiehen Yösyöttö-sarja viihdyttää

Aloin kuunnella Eve Hietamiehen Yösyöttö- ja Tarhapäivä-kirjoja alun perin siksi, että pari opiskelijaani valitsi teokset kurssin aikana luettaviksi romaaneiksi. Osaan sitten nähkääs keksiä täsmäkysymyksiä kokeeseen ja huomaan, jos kirjaa ei oikeasti ole luettu! (Tällainen omistautuminen on toki mahdollista vain pienten ryhmien kanssa.) Ensimmäisten osien jälkeen tajusin, että olen viihtynyt päähenkilöiden, Antti ja Paavo Pasasen, kanssa niin hyvin, että jatkoin suoraa päätä Hammaskeiju- ja Numeroruuhka-jatko-osiin.

Kirjasarja alkaa, kun Antin vaimo luhistuu, lähtee ja jättää vastasyntyneen Paavon yksin isänsä vastuulle. Stereotyyppinen mies on hukassa ilman naista ja muun muassa yrittää ostaa äidinmaitoa kaupasta. Liioittelu on huumorin keino, mutta välillä Pasasen Antti tuntuu turhankin tietämättömältä — ei kai ”edes mies” voi olla noin pihalla? Tuoreen isän haastavaa tilannetta alleviivataan välillä myös päälle liimatuilla kuvauksilla siitä, miten Antti on ennen ollut kiinnostunut vain ”juomisesta ja naimisesta”, vaikka romaanit eivät muuten piirrä päähenkilöstä näin yksioikoista kuvaa.

Päinvastoin: Antti on tyyppi, johon muut voivat turvata ja joka myös saa apua muilta. Lähipiiriin kuuluu iso joukko porukkaa leikkipuiston äideistä naapureihin ja työkavereihin. Mukana menossa on myös isä ja kehitysvammainen veli, ja myöhemmissä osissa perhe kasvaa lemmikkieläimilläkin. Romaaneissa on lempeä ja lämmin pohjavire, vaikka kaikki ikävätkin tunteet näytetään suoraan: katkeruus, kyllästyminen, väsymys, raivo.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat enemmän vauva- ja pikkulapsiarjen kuvausta, joten tuntuu, että vasta kolmannessa osassa Hietamies pääsee huumorissa kunnolla vauhtiin. Kouluikäiset lapset ovat muutenkin kiinnostavampia kuin sylivauvat, joten Hammaskeiju naurattaa jo ihan ääneen. Kolmannen kirjan rakenteessa on myös toistosta syntyvää jäntevyyttä. Tekstin joukossa on esimerkiksi hupaisia lehtiuutisia, joiden aiheeksi kommellusten keskipisteessä oleva Paavo toistuvasti joutuu.

Välillä huumori ontuu, kuten kirjasarjan neljännessä osassa, jossa Pasasilla on natsinaapuri. Tuomarina työskentelevän natsin, jolla on Goebbels-niminen saksanpaimenkoira, pitäisi ilmeisesti huvittaa, mutta siihen kohtaan minun huumorintajuni loppuu. Läpi sarjan Hietamies myös jaksaa vääntää vitsiä vanhemmista, jotka eivät tee lastensa sukupuolesta numeroa, mikä tuntuu hieman väsähtäneeltä.

Pääsääntöisesti Hietamies kuitenkin kuljettaa tarinaa jouhevasti, ja viihdyin Pasasten perheen matkassa mainiosti. On myös mainittava äänikirjan lukija Antti Virmavirta, joka lukee kaikki sarjan osat erinomaisesti. Hän lausuu myös pienten lasten repliikit hauskasti ja sympaattisesti, näytellen sopivasti mutta ei liikaa.