Fiktiota, faktaa ja elämäkertaa
Fiktiota Renee Knightilta
Piditkö Kenenkään ei pitänyt tietää –myyntimenestyksestä? Saatat pitää myös The Secretarysta.
Huolellisesti rakennettu trilleri koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä lojaali sihteeri Christine Butcher kestää pomonsa Mina Appletonin pompottelua niin, että menettää siinä sivussa perheensä. Toisessa osassa ollaan oikeudenkäynnissä, joka tuo mieleen taitavasti tehdyt lakidraamat. Kolmannessa saamme nähdä, mitä tekee sihteeri, joka joutuu sen ihmisen pettämäksi, jolle tämä on ollut kaksikymmentä vuotta uskollinen.
Oikeudenmukaisuutta käsitellään kirjassa mielenkiintoisella tavalla. Christine peittelee ja valehtelee esinaisensa puolesta vuosikymmeniä, mutta moraalinen selkäranka löytyy vasta siinä vaiheessa, kun Minan petturuus kohdistuu häneen itseensä. The Secretary jatkaa aiemmin lukemieni kostokirjojen teemaa.
Tietokirja nälänhädästä
Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska kuljettaa lukijan 1696-luvulle, jolloin Suomessa alkoi suuri nälänhätä. Pakkanen ja tulvivat pellot tuhosivat satoa, ja kansa joutui selviytymään sammalella, petulla, pilaantuneella viljalla ja oljilla. Jos parempaa ravintoa ei ollut saatavissa, epäkelpo ruoka aiheutti lopulta verisen ripulin ja sen jälkeen kuoleman. Nälästä sekaisin olevat ihmiset tappoivat toisiaan, ja kerjäläiset raahustivat viimeisillä voimillaan kaupunkeihin. Ihmisiä kuoli ennennäkemättömiä määriä.
Lappalaisen teos luo katsauksen tähän aikaan kaikille historian ystäville. Miten nälänhätään päädyttiin, miten siitä selvittiin, olisiko sitä voinut estää? Aikalaiset tuntuivat pääasiassa ajattelevan, että Jumalan viha on langennut heidän päälleen, sillä usko kaikkivaltiaaseen oli lujassa.
Kirjan lopussa kerrotaan, että Suvivirren sanat syntyivät vuonna 1701 hieman katovuosien jälkeen. Kun pellot ja luonto antoivat jälleen ruokaa (ja sen uskottiin olevan Jumalan ansiota), säkeillä oli sen ajan ihmisille varmasti aivan eri merkitys kuin meille: ”Taas niityt vihannoivat / ja laiho laaksossa. / – – / Se meille muistuttaapi / hyvyyttäs, Jumala”.
Säännöllisesti syntyvistä someraivoista päätellen Suvivirsi on kansalle edelleen hyvin tärkeä, mutta koulujen kevätjuhlissa sitä lauletaan hyvin eri näkökulmasta kuin laulun ilmestymisaikana. Suomessa ei kukaan enää kuole nälkään.
Viiden vuoden elämäkerta
Ismo Leikola lähti vuonna 2015 Amerikkaa valloittamaan ja onnistui siinä hyvin. Angelika Leikolan kanssa kirjoitettu teos Suo, kuokka ja Hollywood valottaa pariskunnan kokemuksia Yhdysvalloista ja Leikolan koomikon uran rakentumista. Kirjassa viitataan hauskasti Jyväskylän opiskelijaravintola Ilokiveen, jossa Ismo säännöllisesti esiintyi ja jossa minäkin hänet ensimmäisen kerran näin vuonna 2004 fuksivuotenani.
Leikolan hauskimmat jutut ovat usein havaintoja kielestä, mikä tietysti vetoaa kielenopettajan huumorintajuun mutta menestyksestä päätellen myös monen muunkin ihmisen. Arvostan myös sitä, että miehellä on aina lavalla tuoreet jutut eikä hän kierrätä samoja vitsejä vuodesta toiseen. Kirjassa kerrotaan kiinnostavasti, miten jutut rakentuvat ja kehittyvät.
Äänikirjan lukee Ismo Leikola itse, ja lukijan äänensävyt ja painotukset saavat nauramaan monessa kohtaa. Teos ei silti ole pelkkää läpänheittoa, vaan se sisältää aika vakavaakin pohdintaa. Oli myös ihanaa kuunnella, miten kauniisti Leikola puhuu vaimostaan ja parisuhteestaan. Niissä sanoissa on lämpöä ja kunnioitusta. En ole aikoihin kuullut yhtä merkityksellisiä sanoja kenenkään miehen suusta.
Ja ai niin, huhtikuussa toteutui neljäs uudenvuodenlupaukseni: alkoholiton kuukausi. Se onnistui ilman ongelmia, ja aurinkoisella terassilla viinin sijasta siemailin kombuchaa. Seuraavana vuorossa meditaatiotoukokuu.