Harry Potter: kiistanalaista lukemista
Maaliskuussa aloin lukea Harry Potter -sarjaa alusta. Se tuntui kuitenkin hieman epämukavalta, sillä J. K. Rowling on osoittanut transfobisilla kommenteillaan olevansa ihminen, jota olisi perusteltua boikotoida. Halusin kuitenkin saada uudelleenlukukokemuksen kirjasarjasta, joka teki suuren vaikutuksen viisitoista vuotta sitten.
En liiemmin mainostanut lukumatkaani, sillä on tiedossa, että Rowlingin tukeminen lukemalla voi oikeasti loukata monia — eikä tätä tuntemusta ole oikeutta vähätellä. Päinvastoin, se on syytä ottaa hyvin tosissaan.
Esimerkiksi Vita Nuova -blogissa avataan kattavasti syitä sille, miksi kaikkien tulisi jättää Potterit taakseen, vaikka se tekisi kipeää. Yhtenä perusteena mainitaan se, että jokainen ostettu kirja ja rihkama lisää kirjailijan muutenkin mittavaa omaisuutta sekä pönkittää tämän vaikutusvaltaa. Potter-lukijan identiteetin omaksunut fani joutuu kysymään, kumpi on tärkeämpää: minun nostalgiani vai transoikeudet?
Näitä asioita pohdin, kun aloin lukea Viisasten kiveä. Mietin: eivät kai Potter-kirjailijan twiitit niin pahoja ole? Jos kääntäisin selkäni jokaiselle, jonka arvomaailma ei täysin kohtaa omaani, jäisin aika yksin – ihan jo siksi, että useimmat tuttuni syövät lihaa. Veikkaan myös, että transasia on monelle vaikea hahmottaa (vaikka nyt olisi korkea aika yrittää ymmärtää!), ja siksi sammakoita voi päästä kenen tahansa suusta. Tuttavapiirini ja Rowlingin erottavat toisistaan kuitenkin raha, valta ja näkyvyys, ja näitä kolmea toivoisi käytettävän johonkin hyvään.
Yritin ymmärtää J. K. Rowlingia ja menin lukemaan tämän kotisivuilleen kirjoittaman kohun jälkeisen puolustuspuheen. Vastineessaan Rowling haluaa tehdä selväksi, että on tutkinut aihetta ja tuntee transihmisiä itsekin. Hän vakuuttaa olevansa näiden puolella. Silti mitä pidemmälle teksti etenee, sitä enemmän se alkaa muistuttaa “en ole rasisti, mutta kaikki somalit ovat raiskaajia” -höpötyksiä.
Rowling heittelee kirjoituksessaan kummallisia väitteitä, kuten esimerkiksi sen, että jos hän olisi syntynyt 30 vuotta myöhemmin, hänkin olisi halunnut muuttaa sukupuoltaan, koska hänen isänsä oli toivonut poikaa. Heitot mitätöivät transihmisten kokemuksia ja motiiveja.
Myöhemmin minulle tulee mielleyhtymä Helsinki–Shangri-La-kappaleen säkeeseen Timo Soinista, jonka “traumat takaa äänestyksen vilkkaan”, niin vahvasti Rowling haluaa uhriutumisellaan oikeuttaa yhden ihmisryhmän syrjimisen. Hän kertoo, kuinka koki ensimmäisessä avioliitossaan väkivaltaa, mikä on kiistämättä hirvittävä asia. Väkivalta jätti ikuiset arvet, vaikka Rowling onkin nyt naimisissa kunnon miehen kanssa.
Jostakin syystä Rowling kuitenkin ajattelee, että transnaiset (eli Rowlingin mukaan miehet) ovat uhka naisten turvallisuudelle. Nämä miehet kun voivat paukata pukuhuoneisiin ja vessoihin tekemään seksuaalista väkivaltaa “oikeille naisille”. Kirjailija kaivaa esiin oman parikymppisenä koetun traumansa seksuaalisesta väkivallasta. Hänen elämäänsä on toki mahtunut paljon kurjuutta, mutta voiko omista traumoista kumpuavilla peloilla todella perustella ihmisoikeuksien polkemista? Kuten Mona Bling teoksessaan 23 transmyyttiä — totta ja tarua transihmisistä muistuttaa, vessa-ahdistelussa on kyse seksirikollisista eikä sillä ole mitään tekemistä transihmisten kanssa.
Kaikki eivät näe Rowlingin esseessä mitään transfobista, koska kirjoittaja vakuuttelee olevansa kaikkien vähemmistöjen puolella. Silti kielenkäyttö muistuttaa minua niistä änkyröistä, jotka armollisesti lupaavat homoille oikeuden puuhastella keskenään mitä vain, kunhan eivät mene naimisiin / eivät heiluttele julkisesti Pride-lippua, ja jotka vilpittömästi ihmettelevät, miksei puhuta heteroiden oikeuksista.
Eihän Rowlingkaan vähemmistöjä vihaa. Hän ei huuda ääneen tappouhkauksia, ja hän on harjaantuneena kirjoittajana myös asiallinen. Minäkään en ole ehkä oikea ihminen kirjoittamaan aiheesta: en kuulu vähemmistöihin enkä ole tarpeeksi perehtynyt transsukupuolisuuteen. Yritän vain hahmottaa, miten pahoja Rowlingin mokat ovat ja miten eettistä Potterien lukeminen on. Rowlingin esseetä on ruodittu hyvistä, kriittisistä näkökulmista eri sivustoilla.
Kun palasin kirjasarjan lukemisen pariin, alkoi lukemani kommentti “J. K. Rowling ei osaa tehdä muuta kuin kirjoittaa fantasiaa” tuntua hyvin todelta. Vaikka kirjailija ei pärjää poliittisesti korrektin kirjoittamisen kentällä, Tylypahkan ainutlaatuinen maailma on luotu täydellisesti. Jouduin kirjojen imuun täysin.
Ihmettelin samoja asioita kuin ensimmäistä kertaa lukiessani: miten kaikki yksityiskohdat ovat kirjailijalla niin hyvin hallussa, että esimerkiksi jokin pieni asia ensimmäisessä kirjassa onkin merkityksellinen toisessa osassa? Seitsenosaisen sarjan tarina todella kuoriutuu kerros kerrokselta kuin sipuli. Rowling ei läväytä kaikkea lukijalle kerralla vaan esittelee jokaisessa kirjassa jotain uutta: Azkabanin vangissa tutustutaan ankeuttajiin, Liekehtivässä pikarissa auroreihin ja pimeän piirtoon. Myös Voldemortista paljastetaan vähitellen lisää asioita niin, että lukijan mielenkiinto pysyy.
Toisella lukukerralla huomasi hyvin Voldemortin vallan rakentumisen. Vielä neljännessä osassa ihmettelin, miksi kuolonsyöjät jaksavat paapoa vauvamaista, avutonta Voldemortia, mutta viidennessä osassa pimeän lordin uhka alkaa kasvaa, samoin monen avoin vastustus. Hermionekin uskaltautuu sanomaan nimen ääneen, tosin hieman epävarmasti (“V-Voldemort”), sen sijaan, että käyttäisi kiertoilmausta.
Kaavamaisuus toki pistää silmään: enimmäkseen Voldemort on poissa, kunnes kirjan lopussa on aina jonkinlainen lopputaistelu. Kohtaamiset Voldemortin kanssa onnistuvat silti olemaan jännittäviä, vaikka niiden lopputulos onkin selvä.
Kirjamaratonin puhti alkoi hiipua kolmannen teoksen jälkeen, ja luin loput teokset verkkaisemmin. Neljännestä osasta eteenpäin kirjat saavat lisäpituutta runsaasti, ja mietin, että tiivistämisen varaa olisi esimerkiksi kesälomilta paluissa: niihin saatetaan käyttää monta sataa sivua. Toisaalta ensimmäisellä lukukierroksellani olin päinvastaista mieltä, sillä osat 1–3 tuntuivat silloin liian ohuilta!
Huomasin, että vaikka muistin kirjoista paljon, olin myös unohtanut monia seikkoja. Kokonaan unhoon oli painunut esimerkiksi Villisilmä Vauhkomielen opettajavierailu ja sen päätös! Siten sain lukuelämykseeni yllätyksiäkin.
Kaiken kaikkiaan Pottereiden pariin palaaminen oli hyvä kokemus, joka sai miettimään, miten saatoin välttyä Potter-manialta sarjan ilmestyessä — olinhan silloin parasta kohderyhmää! Aloin kuitenkin lukea Rowlingia päälle parikymppisenä, hyvin ennakkoluuloisena (“aikuisten satuja”) ja keskeltä sarjaa, Liekehtivästä pikarista. Kun neljäs osa lopulta imaisi mukaansa, liityin viimein osaksi maniaa, luin vimmaisesti kaikki siihen asti ilmestyneet teokset, tulin välillä radikaalisti spoilatuksi ja tilasin seitsemännen osan ennakkoon englanninkielisenä.
Tunne toisen lukukerran jälkeen on tyytyväinen, kylläinen, ihaileva ja ymmärtävä. Aivan täysin silloiseen “Vau!”-efektiin en päässyt, mutta ehkä sitä ei olekaan mahdollista saavuttaa toistamiseen. En ole myöskään ihan varma, miten oikein Pottereiden lukeminen on, jos kirjat ostaa uutena. Vaikka Potter-maailma on ainutlaatuinen ja kaikkia lukijoita sukupolvesta toiseen yhdistävä kokemus, on rahan antaminen Rowlingille vähän sama kuin Viktor Orbánin tukeminen — väärin.