Helmikuun kuunnellut paremmuusjärjestyksessä
Helmikuussa kuuntelin yksitoista kirjaa, ja se jäi mieleen melko hyvänä äänikirjakuukautena. Heikkoja lenkkejäkin oli. Listasin teokset huonoimmasta parhaaseen, täysin subjektiivisin perustein.
11. Shari Lapena: Valheiden verkko. Yhdeksänvuotias tyttö katoaa riideltyään isänsä kanssa, ja lukija saa huomata, että naapurustossa itse kullakin on salaisuutensa. Lapena laittaa lopussa pikakelauksen päälle (100-kertaiselle nopeudelle), ja kirja päättyy hätiköidysti ja epäuskottavasti (jos nyt kovin uskottava oli alun perinkään). Kirjailijan aiempi teos Not a Happy Family on jonkin verran parempi.
10. C. J. Tudor: Saarroksissa. Suljetun paikan arvoitusta niin gondolihississä, onnettomuusbussissa kuin syrjäisessä hiihtomökissäkin. Minun makuuni elementtejä oli nyt liikaa, ja sekava teos menetti siksi osan jännitteestään. Tudorin The Other People oli huomattavasti ahdistavampi.
9. Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Sata kirjaa ennen kuolemaa -haastetta varten kuuntelemani sarjan aloitus on viihdyttävä ja vetävä. Untinen-Auel on tehnyt aikanaan ison pohjatyön saadakseen faktat kuntoon niin hyvin kuin ne vain voi saada. Osa tiedoista on jo vanhentunut, mutta se ei tietenkään ole kirjailijan vika. Esihistoriallisesta ajasta kirjoittaminen on muutenkin haastavaa: kun tekstissä vilahtelee sellaisia sanoja kuin hypotermia ja reumatismi, ne särähtävät väistämättä korvaan. Ja miksi ihmeessä historiallisen tiedon joukkoon on pitänyt sekoittaa ”kollektiivista muistia” ja ennustamista (= päähenkilö näkee ennehoureissaan autoja ja pilvenpiirtäjiä)?
8. Johanna Niskanen: Onnellisesti omillani — elämää parisuhdenormin ulkopuolella. Nyt kun häntäpäästä on päästy, voin todeta, että Niskasen teos ja listan seuraavat kirjat ovat hyviä kuuntelukokemuksia. Niskanen käsittelee kirjassaan parisuhteettomia ihmisiä, kuten itseään, yksin jäämisen kipua ja sitä, että ilman puolisoa voi elää hyvää elämää.
7. Seppo Salminen ja Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa. Suomalaislääkäri toimi kirurgina Ruandassa maan kansanmurhan aikaan. Työ vaati improvisointia ja priorisointia, eikä omastakaan hyvinvoinnista voinut tinkiä: illalla sairaalan henkilökunta lähti nukkumaan, vaikka ovella olisi ollut kriittisessä tilassa olevia potilaita. Itsekästä? Ehei. Kirja antaa esimerkin myös lääkäristä, joka hoiti potilaita kolme viikkoa yötä päivää, eikä sen ajan jälkeen työtä enää tehnytkään.
6. Suvi Laru ja Johanna Elomaa: Lupasin sinulle rakastaa. Teos on koskettava kuvaus sairaudesta, joka tulee kolmanneksi pyöräksi perheeseen. Kirjoitin kirjasta pidemmin täällä.
5. Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän. Oikeastaan Kurjenmiekan esikoisteos ansaitsisi listalla paremmankin paikan, sillä se on omaperäinen, kauniilla kielellä kirjoitettu kirja. Se kertoo salamurhaajista, joiden on pakko tappaa, jotta sydämen paikalla tikittävä kellokoneisto pysyisi käynnissä. Kurjenmiekan teksti on todella taitavaa, vaikkakin pakkasenkirkkaan ja talvenpehmeän kaltaisten kielikuvien tuoreus haihtuu hyvin pian, sen verran tiheästi niitä viljellään. Kellopelisydän on vasta sijalla viisi, koska dekkarit ovat minulle fantasiaa läheisempi kirjallisuudenlaji.
4. Karen Swan: Varastetut hetket. Teos jatkaa Kesytön saari -sarjaa, ja jos joku toivoo saavansa ratkaisun ensimmäisen osan hurjaan cliffhangeriin, saa pettyä. Kasöörin kuoleman epämääräiset olosuhteet selvinnevät vasta kolmannessa osassa! Effien ystävän Mhairin tarina on onneksi kuitenkin kiinnostava sellaisenaan.
3. Freida McFadden: Kotiapulaisen salaisuus. Kirja jatkaa Kotiapulaisesta tutun Millien tarinaa. Millie on auttanut naisia väkivaltaisissa parisuhteissa, ja nyt vuorossa on kattohuoneiston vierashuoneeseen sulkeutunut rouva. Trillerityyliin juonenkäänteitä on luvassa, ja vaikka osa on odotettavissa, se ei haittaa. Teos pitää otteessaan.
2. Anna Jansson: Kuolleiden kutsu. Kristoffer Bark tutkii luolasta löytyneen lapsen jäännöksiä. Jäljet johtavat 50 vuotta sitten tuhoutuneeseen lastenkotiin. Jännittävää kuunneltavaa!
1. Yrsa Sigurðardóttir: Näen sinut. Uuden Musta jää -sarjan ensimmäinen osa on Kuolleiden kutsuakin jännittävämpää kuunneltavaa. Sigurðardóttir osuu napakymppiin. Syrjäisessä vuonossa naapureitaan katsomaan lähtenyt mies kohtaa talolla kauhistuttavan näyn. Kun kertoja palaa tapahtumiin ennen tragediaa, on hyytävää seurata tilanteen kehittymistä. Yksinäisen talon yllä leijuu painostava tunnelma, ja jännitys tihenee. Minun oli pakko kuunnella teosta vain päivällä — illalla yksin kotona en yksinkertaisesti uskaltanut!
Mikä oli parasta, mitä viime kuussa luit? Tai oliko jokin teos pettymys?