Ihastuin Veera Vaahteraan
Lukupiirimme joulukuun teokseksi ehdotettiin Veera Vaahteran Tarpeeksi täydellistä -kirjaa. Tunnustan, että katsoin vain jouluista kantta ja luin kuvaustekstin hyvin huolettomasti: ”Joulu täynnä salaisuuksia… perinteinen sukujoulu…” Juu juu, vaikuttaa hyvältä! Kun aloin kuunnella kirjaa, huomasin, että teos kertookin avoimesta avioliitosta: päähenkilö Lauran aviomies haluaa kutsua perheen jouluun mukaan tyttöystävänsä Ellenin.
Harmittelin hetken, etten saakaan perinteistä, jouluista, romanttista viihdekirjaa. Se, että Lauran mies Aleksi pakkaa laukkunsa ja lähtee viikonlopuksi yökylään rakastajattarensa luokse, on minulle vieras ja suoraan sanottuna vastenmielinenkin konsepti — eikä se johdu huonosta itsetunnostani tai muista käsittelemättä jääneistä kipeistä tunteista, kuten monisuhteisuuden kannattajat mielellään väittävät.
Silti huomasin pitäväni Vaahteran luomista henkilöhahmoista (useimmista heistä) ja tyylistä kuljettaa tarinaa. Halusin tietää, miten kirja loppuu. Joulun tunnelmaakin tuli, kun koko suku kerääntyi yhteen saman katon alle muutamien kommellusten jälkeen.
Kun aloin selailla kirjailijan muita teoksia, huomasin, että niissä on usein kekseliäs lähtökohta vähän Sophie Kinsellan tapaan. Henkilöt ovat erilaisia, eikä voi sanoa, että Vaahtera olisi jumiutunut toistamaan samaa kaavaa.
Jos en ihan pystynyt samastumaan joulukirjan perhekuvioon, Kevyesti kipsissä -teos puolestaan tarjosi sieluntoveruutta: päähenkilö Lotta on introvertti lukutoukka, joka viihtyy parhaiten nenä kirjassa. Edellinen poikaystävä Petteri on ollut mustasukkainen lukemiselle, ja Memmu-sisko yrittää saada Lotan joskus tapaamaan eläviäkin ihmisiä.
Memmu saa järjestettyä siskonsa elämään kaksi miestä. Toinen on ekstrovertti Olle, jonka iso suku, laaja ystäväpiiri ja siskon lapsipainostus jo suhteen alkumetreillä saavat yksinäisyyttä kaipaavan Lotan ymmärrettävästi ahdistumaan. Toinen on Jiri, joka on yhtä innokas lukija kuin Lottakin mutta joka ei herätä sellaisia romanttisia tunteita, joista Lotta on romaanien sivuilta tottunut lukemaan.
Molempia ihmissuhteita on kuvattu kiinnostavasti, ja Vaahtera taitaa dialogin. Kertojan ei tarvitse vääntää rautalangasta, millaisia henkilöt ovat (vaikka tarpeetonta selittämistä välillä onkin), vaan repliikit puhuvat puolestaan. Loppuratkaisu ei ole itsestään selvä: valitseeko Lotta Ollen, Jirin vai itsellisen elämän, joka sekään ei ole huono vaihtoehto?
Kuten käy aina, kun innostun kirjailijasta, aion nytkin kuunnella koko Veera Vaahteran tuotannon, jota on ilahduttavan paljon. Vaahtera on Pauliina Vanhatalon kevyemmän kirjallisuuden alter ego, ja tajusin, että Vanhatalon Keskivaikea vuosi on roikkunut lukulistallani jo jonkin aikaa. Mikäli se on yhtään niin mielenkiintoista luettavaa kuin kirjoittajan viihderomaanit, minun ei kannattane pantata sitä enää lukemattomissa vaan ottaa se kuunteluun saman tien.