Johanna Frondelius: New York – maailman paras shithole city

Mikä herättää välittömästi kiinnostukseni? No, luonnollisesti sanapari New York kirjan kannessa.

Minulla ja Johanna Frondeliuksella on jotain yhteistä: rakkaus New Yorkiin. Minä tosin olen saanut tutustua kaupunkiin vain turistina, kun taas kirjailija-toimittaja Frondelius on asunut kaupungissa vuosikymmenen vaihteessa. Teos New York — maailman paras shithole city kertoo noista ajoista.

On ihanaa astella New Yorkin kaduilla Frondeliuksen matkassa. Kuten teoksen nimikin kertoo, kaupunki on ristiriitainen paikka: asuminen on kallista, se on likainen, siellä vilisee rottia, köyhät ovat köyhiä, mutta samaan aikaan se on rakastettu ja tavoiteltu paikka. Jo metromatka voi olla omanlaisensa kokemus: kulkuneuvossa voi törmätä samalla kertaa opossumiin ja joutua lohduttamaan tyttöystävänsä jättämää miestä.

Frondelius tuo kiinnostavasti esiin, millaista on asua New Yorkissa. Teoksessa on mukavasti sisäpiirinäkökulmaa, vaikka toki useimmat asiat ovat samoja, joita olemme oppineet Amerikan kyllästämästä tv-maailmasta.

Kirjaa vaivaa muutenkin se, että se ei välttämättä kerro juuri mitään uutta. Frondelius kommentoi Trumpin presidenttiyttä, vaaleja, Black Lives Matter -liikettä ja koronapandemiaa, mikä on kaikki tuttua sanomalehtien sivuilta. Tiedämme, että New York Cityn koronatilanne oli paha, kuolleita oli paljon ja lockdown tiukka. Tiedämme BLM-mielenosoituksista ja Donald Trumpin kiukkuiluista sekä tämän kannattajien riehumisesta. Oikeastaan olisi kiinnostavampaa lukea asioista, joista lehdet eivät ole rummuttaneet päivästä toiseen.

Joitain uusia yksityiskohtiakin on. Olen tietysti tiennyt, että Yhdysvaltain terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on älytön, mutta myös Nykin ambulanssit toimivat järjettömästi. Kun sairasautot saavat hälytyksen, yksityisten ambulanssifirmojen ajoneuvot lähtevät kaahaamaan kohti potilasta, ja ensimmäisenä perille ehtinyt tienaa kuljetuksesta rahat.

Kilpailun huono puoli on se, että jos voittaja-ambulanssi ei kuulu potilaan vakuutusverkostoon, sairastunut saa varautua jättilaskuun. Tämä fakta saa miettimään omaa tilannetta turistina: miten hyvin matkavakuutukseen voi luottaa? Olen myös todistanut, miten hälytysajossa oleva ambulanssi yrittää edetä Manhattanin liikenneruuhkassa: vilkkuvaloista ja poliisin avustuksesta huolimatta se ei pääse eteenpäin, sillä autoilla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta väistää. Ehkä sairauskohtauksen saanutta lohduttaa, että apu ei ole vain yhden auton varassa…

Frondelius avaa myös joitakin stereotypioita omasta ja tuttaviensa näkökulmasta. Kirjoittaja ei esimerkiksi ole törmännyt siihen, että amerikkalainen esittäisi kutsun, jota ei tarkoittaisi. Amerikkalaisten into työntekoon taas on joskus stereotypia, joskus täyttä totta. Eräs kirjassa mainittu suomalainen oli pitänyt kolmen viikon loman, jonka jälkeen työkaverit olivat ihmetelleet, mitä tämä tekee töissä. Kaikki olivat luulleet tämän vaihtaneen työpaikkaa, koska häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.

Koska olen perinteinen leipätyön tekijä ja vapaa-ajan rakastaja, moinen kulttuuri ei sopisi minulle. Onneksi amerikkalaisilla on sentään yksitoista kansallista vapaapäivää ja joillakin työpaikoilla valmiiksi maksetut kymmenen sairauslomapäivää vuodessa, joita myös lomina pidetään.

New Yorkilla on kuitenkin sellainen vetovoima, että vaikka miten luen kaupungin ongelmista, en halua matkustaa sinne yhtään vähempää. Päinvastoin, yksi reissu shithole cityyn olisi oikein tervetullut.