Juha Vuorinen: Maltan mieleni – pikkuinen saarivaltio saa kuulla kunniansa

”Maltalla on aivan alkeellinen terveydenhuolto- ja liikennekulttuuri, mutta vastaavasti pitkälle kehittynyt paskanpuhumis- ja huijaamiskulttuuri.”

Kun kirjapiirimme oli kuunnellut Juha Vuorisen tuoreen Vuorisen matkaputkiradio -teoksen, muistin, että meillähän on hyllyssä myös saman kirjailijan expat-teemainen Maltan mieleni. Olin ostanut sen muinoin Juoppis- ja Händikäppers-sarjoihin tykästyneelle miehelleni joululahjaksi, mutta se oli jäänyt lukematta. (Kiitti vain!)

Jotta ulkomaan pakinat tekisivät muutakin kuin lämmittäisivät hyllyä, nappasin kirjan kesälukemiseksi. Sateen rummutellessa kattoa ja syystuulen viuhuessa ikkunan takana sainkin ihmetellä Vuorisen perheen kokemuksia tulikuumalla kivisaarella.

Vuorinen, vaimo ja lapset muuttivat Maltalle kahdeksi vuodeksi tavoitteenaan oppia englantia. Kieltä opittiin, ystäviä saatiin ja kokemuksiakin – joskaan ei kovin mieltä ylentäviä. Hyviä tarinoita niistä tosin saa.

”Jotkut täällä asuvat hehkuttavat Maltaa, mutta minulla ei ole ainuttakaan tekosyytä nostaa Maltaa yhtään ylemmäs kuin missä se oikeasti on”, Vuorinen toteaa.

Malta on yksi Euroopan ilmanlaadultaan huonoimpia maita, mutta maltalaiset eivät siitä piittaa. Muuttolintujen ammuskelu on kansanhuvia. Afrikkalaiset siirtolaiset heijataan suoraa päätä Italiaan.

Lapsista 30 prosenttia on ylipainoisia. Ajokortin saa sillä, kun osaa peruuttaa auton ruutuun. Sähkölaitteita on suorastaan hengenvaarallista käyttää, eikä maltalaisen sanaan voi luottaa. Onneksi Vuoriselle ei vittuilla, ja sillä hän selviää monista tilanteista, joissa muut saattaisivat päätyä maksamaan moninkertaista ryöstöhintaa.

Vuorinen kirjoittaakin välillä melko vakavista aiheista mutta toki ronskilla, sujuvasanaisella tyylillään. Kevyitäkin kaskuja on, ja nauran välillä ääneen. Mikään matkailumainos kirja ei kuitenkaan ole vaan varsin raivorehellinen kuvaus paikasta, jossa en itse uskaltautuisi apteekkiin saati lääkäriin.

Espanjasta kertova Matkaputkiradio-teos on puolestaan myönteisempi, vaikka tässäkin maassa sattuu monenmoisia kommelluksia. Äänikirjan hyvä puoli on myös se, että Juha Vuorinen lukee tarinansa itse – radiosta tutulla äänellään.

P. S. Kirjan kansissa on ehkä nähtävissä viikko sitten kotiutuneen rescuekoiramme hampaanjäljet. Neiti oli napannut teoksen ikkunalaudalta sohvalle, mutta onneksi se ei ole (vielä ainakaan) hoksannut sivujen repimisen riemua.