Katie Lowe: Graham Cattonin murha — toinen teos päihittää kirjailijan esikoisen
En pitänyt paljonkaan Katie Lowen esikoisromaanista Jumalten verta suonissamme. Kahden vuoden takaisessa postauksessani itse asiassa pohdiskelen, olisiko pitänyt jättää kokonaan kirjoittamatta teoksesta, josta ei ole paljon hyvää sanottavaa. Kirja on selvästi ottanut vaikutteita Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -klassikosta mutta jää itse sieluttomaksi. Kaiken päälle kissakin tapetaan.
Kiira Korpi -keskustelun käydessä kuumana mietiskelyni tuntuu hassulta, vaikka edelleen ymmärrän perustelut sille, miksi valokeila tulisi suunnata vain hyviin kirjoihin.
Nyt olen kuitenkin kallistunut enemmän sille kannalle, että kaikenlaisten arvioiden kirjoittaminen on tärkeää — ja niiden lukeminen myös kiinnostavaa. Jos kriitikon maku osuu yksiin oman kirjamaun kanssa ja tämän perustelut huonolle arviolle on kirjoitettu auki, voi säästää omaa aikaansa. Toisaalta kriitikolla on paljon valtaa, ja täystyrmäys valtakunnallisessa lehdessä voi vaikuttaa tekijän taloudelliseen tilanteeseen merkittävästi.
Joitakin ihmisiä täydellinen lyttäys taas voi houkutella kirjan pariin, ja he saattavat lukea sen juuri siksi, että sitä on haukuttu. Kiira Korven Hyppää vaan! –teoskin on epäilemättä saanut paljon lukukertoja kielteisen mediajulkisuutensa vuoksi.
Koska Jumalten verta suonissamme jätti kylmäksi, en ollut kovin kiinnostunut myöskään Lowen toisesta romaanista, Graham Cattonin murhasta. Välttelin sitä pitkään, mutta jokin kirjan asetelmassa kuitenkin kiehtoi, ja lopulta ahmin teoksen parissa päivässä. Graham Cattonin murhassa Lowe nimittäin tuntuu löytäneen oman äänensä, vaikka teos trilleriperinnettä seuraakin.
Monta tuntia myöhemmin, kun samppanja kuohuaa kristallilasissa edessäni ja hymyilevän aviomieheni käsivarsi on ympärilläni, hänen isänsä pitää puheensa. – –
Hän kertoo, kuinka ylpeä on siitä, että hänen pojastaan on kasvanut täsmälleen samanlainen kuin hän itse on.
Ja sillä hetkellä tajuan, että olen tehnyt virheen.
Graham Catton on paha mies. Hänet puukotetaan keskellä yötä, eikä häntä käy sääliksi. Mutta kuka hänet tappoi?
Hannah Catton on vaimo, joka ei muista murhayöstä mitään. Vankilaan joutuu nuori mies, joka vakuuttaa syyttömyyttään. Kymmenen vuotta myöhemmin suosittu true crime -podcast Tuomio alkaa kaivella juttua, ja mennyttä avataan vetävästi juonnetuilla podijaksoilla. Hannahin uudelleen rakennettu elämä alkaa sortua.
Hannah on minäkertoja, joten epäilyksen varjo, joka tämän päälle langetetaan, on tavallaan tympeä. On 50/50-mahdollisuus sille, että Hannah on miehensä murhaaja. Siihen suuntaan lukijaa ainakin tuupitaan: Hannahilla on ollut alkoholiongelma, hänellä on epäilyttäviä muistikuvia murhaillasta, hän kuulee ääniä. Lisäksi vihjataan, että hän olisi edellisessä työpaikassaan tehnyt kohtalokkaan virheen.
Trillerin lukija tietää kuitenkin, että tämän genren teoksissa kaikkea ja kaikkia täytyy epäillä. Hannahilla on ihana mies; hänellä on vanha, suorapuheinen ystävä; hänen elämäänsä ilmestyy yhtäkkiä uusi, myötätuntoinen ihminen, joka tuntuu sanovan kaiken, minkä Hannah haluaakin kuulla. Kuka heistä pettää Hannahin? Vai voiko heihin kaikkiin luottaa — genrelle epätyypillisesti?
Teoksessa on murhan lisäksi paljon elementtejä, kuten Hannahin isoäidin parantolamenneisyys ja Hannahin oma työ psykiatrina. Lopussa kaikki liittyy yhteen, mutta ei voi sanoa, että palaset varsinaisesti loksahtaisivat paikalleen, ne ennemminkin huolellisesti rakennetaan. En tiedä, onko hyvä juttu, että voin kuvitella mielessäni teoksen juonen miellekarttana. Kaiken kaikkiaan Graham Cattonin murha on kuitenkin nautinnollinen lukukokemus!