Julia Phillipsin Katoava maa on älykköromaani

Julia Phillipsin Katoava maa alkaa intensiivisesti, sillä kaiken yllä leijuu painostava pahaenteisyys. Lukija tietää, että romaanin lähtökohta on kahden sisaruksen katoaminen, joten hän voi vain kauhistuneena seurata Aljonan ja Sofian kohtaamista tuntemattoman miehen kanssa. Elokuinen päivä meren rannalla ei pääty hyvin.

Alun jälkeen tulee lukuisia episodeja, joissa kuvataan Kamtšatkan naisten elämää: parisuhteita (yleensä huonoja), suhteita vanhempiin, lapsiin, veljiin ja ystäviin. Ennakkoluulot vähemmistöjä kohtaan ovat läsnä. Henkilöt ja heidän tilanteensa ovat tarpeeksi ristiriitaisia ollakseen kiinnostavia, mutta silti en oikein innostu siitä, että kunkin näkökulma on mukana vain kerran, minkä jälkeen tulee jo seuraavan hahmon vuoro.

Toisaalta rakenne on raikas, ja se on yksi syy siihen, miksi romaani todennäköisesti jää mieleen. Jokaisessa luvussa sivutaan kadonneita lapsia, ja myöhemmin esitellään myös Lilia, 18-vuotiaana kadonnut tyttö. Useimmat ovat erikoisen varmoja siitä, että tämä on karannut, onhan hän ”huora”, joten katoamista ei edes kunnolla tutkita. Poliisin välinpitämättömyys myös sisarusten etsinnässä paljastuu kirjassa kammottavalla tavalla.

Romaani on parhaimmillaan, kun siihen uppoutuu pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Koska välillä luin teosta pienissä pätkissä, jatkuvasti vaihtuvat näkökulmat aiheuttivat minulle sen, että välillä piti palata takaisin ja muistella, kuka nyt olikaan tämä Anfisa tai tämä ja tämä tyyppi. Virkkeet ovat kuitenkin ehjiä ja tapahtumat konkreettisia, ja romaani on aidosti älykäs. Älykköromaanin tapaan kirja ei tarjoa jatkuvia juonikoukkuja, joten tunnelma sähköistyy huomattavasti, kun toivonsa menettänyt äiti pääsee vihdoin sieppaajan jäljille.

Ainoa näkökulma, johon palataan uudestaan, on Aljonan. Loppu jää ärsyttävän (tai ihanan) avoimeksi, sillä sen voi tulkita toiveikkaasti tai pessimistisesti.