Kirjaa kansiin katsominen

Kirjan kansi vaikuttaa jonkin verran (paljon?) siihen, miten houkuttelevalta tai luotaantyöntävältä teos vaikuttaa. Kirjastossa tai kirjakaupassa kuljeskellessa kannen kiinnostavuus (tai kirjailijan nimen näkyvyys) saa hypistelemään kirjaa, vaikka joskus tylsä takateksti saakin laskemaan teoksen takaisin.

Lukupinossani on nyt seitsemän kirjaa, jotka ovat syystä tai toisesta kotiini päätyneet. Päätin tarkastella teoksia sekä kansien houkuttelevuuden että kirjan aloituksen näkökulmasta. Mihin teokseen tarttuisin seuraavana? Mikä todennäköisesti jää lukulistan hännille?

Minna Eväsojan Sensein kansi on hyvin viehättävä. Vanha vihreä on värinä kaunis, ja kuva vie ajatukset Japaniin. Kansi uskaltaa olla sopivan koruton. Kirjaa voi pitää lukemisen ohessa sisustuselementtinä.

Kirja alkaa Eväsojan itse kirjoittamalla runolla: ”Määränpää on kaukana / ja tulevaisuus tuntematon. / Keskikesällä nainen / täyttää avaran taivaan / unelmia maalaillen.”

On hauska sattuma, että luen runon juuri keskikesällä ja ehkä myös maalailen joitakin haaveita. Kirjan lukeminen kiinnostaa, eikä vähiten siksi, että pidin paljon Eväsojan teoksesta Melkein geisha.

Karin Slaughterin After That Nightissa on perinteinen trillerin kansi: tummasävyinen ja täydennetty kohtalokkaalla tekstillä ”One night can change your life forever”.

Kirja alkaa tuntemattoman uhkaavalla viestittelyllä: ”Good morning Dani I really enjoyed the other night… not often I get to be with somoeone who’s smart as well beautiful… rare combination.”

Olen heti koukussa — tosin siihen vaikuttaa varmasti se, että Slaughter on lempikirjailijoitani.

Ikivihreiden nuortenkirjojen kannet ovat yleensä kauniita, sekä vanhat että uudet painokset. Louisa M. Alcottin Kun ruusu puhkeaa -teoksen kuva poikkeaa kuitenkin joukosta, sillä se on kuin hätäinen luonnos, jossa valkoinen paistaa rumasti värikynän viivojen alta. En pidä kannesta.

Alku povaa onnellista jälleennäkemistä: ”Kirkkaana lokakuun päivänä seisoi kolme nuorta miestä satamalaiturilla odottamassa valtamerilaivaa. Malttamattomuutta purkaakseen he telmivät pienen pojanveijarin kanssa, joka puikkelehti laiturilla kuin virvatuli ja tuotti suurta huvia rantaan kerääntyneille.”

Kirja on jatkoa Kahdeksan serkusta -teokselle, ja lukija arvaa odottaa saapuvaksi sen päähenkilöä, Rosea.

J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -klassikon kansikuva on melko neutraali, vaikkakin nimen tärähtäneet ääriviivat hieman sattuvatkin silmiin.

”Jos te tosiaan haluatte kuulla siitä, niin ensin te varmaan haluatte tietää, missä minä synnyin ja millainen surkea lapsuus minulla oli ja mitä vanhempani tekivät ennen kuin saivat minut, ynnä muuta sontaa tyyliin Dickensin David Copperfield, mutta totta puhuen minua ei huvita ruveta kaivelemaan niitä juttuja”, kuuluu teoksen ensimmäinen virke.

Hengästyttävän pitkä virke oikeastaan vastaa ennakkokäsityksiini Siepparista ruispellossa: että se ei ole kieleltään mukavinta luettavaa. Pikainen selailu näyttää, että teoksessa on paljon sivun (ja yli) mittaisia kappaleita, mutta onneksi myös dialogia rytmittämässä tekstimassaa. Suhtaudun varautuneen kiinnostuneesti.

Kolmisen vuotta sitten kaverini luopui vanhoista kirjoistaan, joista moni oli menossa paperinkeräykseen, mikäli uutta kotia ei löytyisi. Minä pelastin muutaman teoksen, joista Tess Gerritsenin Kirurgi oli yksi. Syy sille, että dekkari edelleen on lukematta, on kannessa, joka toiminee esimerkkinä niistä luotaantyöntävistä kansista. Kirja yksinkertaisesti näyttää vanhalta ja vanhanaikaiselta, eikä kirppiksen hintalappu paranna houkuttavuutta. Gerritsen ei myöskään ole minulle tuttu kirjailija, vaikka tiedänkin hänen tehneen jo pitkän uran rikoskirjailijana.

Jotta saisin teoksen kummittelemasta hyllystäni, on varmaan aika työntää ennakkoluulot syrjään ja kurkistaa ensimmäiselle sivulle:

”Tänään hänen ruumiinsa löydetään.

Tiedän miten se tulee käymään.”

Kirja alkaa tavallaan perinteisen dekkarin tavoin, mutta se toimii. Minua alkaa kiinnostaa, kenen ruumis löydetään, kuka kertoja on ja miksi hän tietää, miten ruumis löydetään.

Kirurgia miellyttävämpi kansi on Susan Allottin The Silence -teoksessa. Pehmeän beigessä taivaan sävyssä silmä lepää, ja talon päälle kerääntyneet tummat pilvet rakentavat uhkaavaa tunnelmaa. Sievä talo saa miettimään, mitä sen seinien sisäpuolella on tapahtunut.

”In a basement flat in Hackney, the telephone rings. It’s two in the morning.”

Tapahtuma-aika ja -paikka ainakin tulevat selväksi. Aamuöinen soitto toki vihjaa, että nyt tapahtuu jotakin hälyttävää.

Louise Glückin Villi iiris on minun makuuni Siepparin tapaan melko neutraali. Väritys on sinänsä kaunis, ja teoksen nimen mukaisesti kannessa on iiris, mutta en erityisesti hurmaannu kansikuvasta.

Nimirunon ensimmäiset säkeet menevät näin: ”Kärsimykseni lopussa / oli ovi. // Kuuntele tarkkaan: sen mitä kutsut kuolemaksi / minä muistan.”

Jaa-a. En tiedä, saako edes Nobel-voittaja vakuutettua vannoutunutta proosanlukijaa. Olen kuitenkin valmis yrittämään.

***

Mikä on tarkasteluni lopputulos? Lukusuunnitelmani muotoutui järjestykseen, joka saattaa muuttua milloin vain tähtien asentojen ja väliin kiilaavien uutuuskirjojen mukaan. Tällä hetkellä se on kuitenkin tämä: Slaughter, Eväsoja, Allott, Salinger, Gerritsen, Glück ja Alcott.

Oletko sinä lukenut jonkin postauksen kirjoista? Tai oletko kiinnostunut lukemaan niistä jonkin (ehkä kannen tai aloituksen perusteella)? Kuinka paljon kansikuvalla on sinulle merkitystä, kun valitset kirjaa?