Kristin Hannah: Tomun ja tuulen maa – postaus aiheesta ja aiheen vierestä 

Kansi kuvailee Kristin Hannahin Tomun ja tuulen maa -romaania julmankauniiksi. Se on osuva ilmaus, sillä kirja kuvaa rankkoja ja raadollisia asioita, mutta kieli on kaunista, tarinankuljetus sujuvaa, ja kaiken kamppailun keskellä on pieniä valonpilkahduksia.

Tarina alkaa päähenkilö Elsa Wolcottin nuoruudesta. Perhe on leimannut tämän sairaalloiseksi ja rumaksi: Elsan paikka on kotona, eikä Elsa tule ikinä pääsemään naimisiin. Ei siis ole ihme, että kun eräs italialaisnuorukainen hieman osoittaa myönteistä huomiota, on Elsa pian pieniin päin — mikä on paha juttu 1920-luvun Texasissa.

Elsa on kuitenkin sitkeä nainen. Ennen pelkkiä kirjoja kammarissaan lukenut rikkaan perheen kasvatti opettelee maatilan työt appivanhempiensa luona. Hän ei luovuta, kun Texasiin iskevät ennen näkemättömät tomumyrskyt, jotka vievät maasta kaiken ravinnon. Kaikki elävä näkee nälkää ja kärsii janoa.

Tilanne huononee vielä. Elsa perheineen lähtee etsimään parempaa elämää Kaliforniasta, joka näyttäytyy vehreänä, rikkaana laaksona. Amerikkalaisen unelman toteuttaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä siirtolaisille ei myönnetä koteja eikä makseta kunnon palkkaa. Oman maan kansalaisia syrjitään, eikä työ puuvillapelloilla ole kaukana orjuudesta.

Elämä on todella lohdutonta, ja monet ovat pitäneet kirjaa liian raskaana luettavana, siinä kun ei monta myönteistä hetkeä ole! On kieltämättä siinä ja siinä, etteikö kurjuudessa rypeminen olisi liikaa minullekin, mutta jaksan sinnitellä. Lukijaa ja Elsaa nimittäin yhdistää yksi asia: toivo. Eikä odottamattomista paikoista löytyvää rakkauttakaan voi vähätellä — enkä tarkoita nyt pelkkää romantiikkaa.

Vaikka kirja kertoo historiallisista tapahtumista, on siitä tunnistettavissa myös nykyhetki. 1920-luvulla texasilaiset maanviljelijät tuhosivat tietämättään maan pinnan ja aiheuttivat omalla toiminnallaan massiiviset pölymyrskyt. Kun asuinalueet muuttuivat elinkelvottomiksi, miljoonat siirtolaiset lähtivät kotiseudultaan, monet raskain sydämin — jäihän taakse koti.

Hedelmällisten seutujen hyväosaiset asukkaat eivät suhtautuneet tulokkaisiin suopeasti. Siirtolaiset asuivat telttakylissä, tekivät töitä surkealla palkalla eivätkä olleet oikeutettuja edes sairaalahoitoon. Muualta tulleiden oletettiin olevan laiskimuksia, jotka haluavat vain nostaa sosiaaliavustuksia, ja näiden hygienian tasokin epäilytti.

Te kaikki olette elukoita.”

”Niin olette tekin, hyvä rouva, uskokaa pois.”

Kuulostaa niin kovin tutulta. Vieraan pelko ei lähde ihmiskunnasta. Paremmin pärjäävät ei auta sitä, jolla menee huonommin. Tekosyitä voi keksiä ja niihin vilpittömästi uskoa.

Nyt äärimmäisestä kuivuudesta kärsivät monet Afrikan maat, ja Syyrian sodan lähtösyynä on pidetty ilmastonmuutoksen aiheuttamia ongelmia. Ilmastopakolaisia on jo, ja kohta niitä tulee lisää. Koska Suomessakin on pakolaisiin suhtauduttu usein nihkeästi, voi alkaa miettiä, miten ihmisiä “autetaan heidän kotimaassaan”, jotta näiden ei tarvitsisi lähteä.

Vaikka tietyn puolueen jäsenet olettavat naiivisti Kelan tukien olevan niin houkuttelevia, että niiden perässä voi muuttaa maailman toiselle puolelle, syyt ovat tietysti paljon moninaisempia, ja yksi niistä on maaperä, joka ei tarjoa vettä eikä ravintoa.

Jos kirjan kalifornialaiset pelkäävät siirtolaisia, kaikkia yhdistää pelko ja viha kommunisteja kohtaan. Vaikka siirtolaiset eivät saa edes dollaria 95 kilosta puuvillaa, kommunisteiksi he eivät rupea. Kovalla työllä tulee kunkin perheensä elättämän, ja alle dollari on parempi kuin ei mitään. Kommunistit saavat huudella yksin riittävästä palkasta ja työntekijöiden yhdistymisestä, ja maanviljelijät saavat puolestaan rauhassa toimia yhä epäreilummin.

Nykyhetkestä katsottuna kommunismia onkin mielenkiintoista tarkastella, vaikka en missään nimessä ole aiheen asiantuntija. Tomun ja tuulen maassa vastakkainasettelu on selvä: kommunistit ovat hyviä, tilanomistajat pahoja. Historia on kuitenkin osoittanut, että kommunismi ei myöskään välttämättä tee autuaaksi. Päinvastoin, se voi tappaa miljoonia ihmisiä.

Toisaalta ihmiset eivät nykyisinkään puhu samasta asiasta, kun he puhuvat kommunismista. Moni nykyamerikkalainen, joka yleensäkin Suomesta jotain tietää, pitää suomalaisia kommunisteina pelkästään Suomen verotuksen ja sosiaaliturvan vuoksi.

Ahaa, kommunistit istuvat nuotion ympärillä tupakalla niin kuin kaikki muutkin”, Elsa sanoi.

“Me olemme siinä mielessä melkein ihmisiä.”

Kyllä, Tomun ja tuulen maa on teos, joka pistää miettimään. Kirjaa ja sen vahvoja henkilöitä, kirjan maailmaa ja todellisuutta sen ulkopuolella, ihmisiä ja ihmisyyttä. Tomun ja tuulen maa on myös teos, joka koskettaa syvästi. Herkempi voi varautua vuodattamaan muutaman kyyneleen.