Kun äänikirja jäi kotiin

Lähdin hakemaan koiran kanssa aamun lehteä. Satoi, ja oletin, että saan raahata haukun puoliväkisin postilaatikolle, josta se palaa takaisin kotiin hihna kireänä. Aina ei voi kuitenkaan tietää, mitä ihmettä nelijalkaisen pään sisällä liikkuu, sillä nyt se halusikin lenkkeillä.

En halunnut hukata ulkoilumahdollisuutta, joten lähdimme kävelemään. Ehdin silti useamman kerran harmitella, että en ollut varautunut äänikirjalla, koska olin luullut lenkin jäävän lyhyeksi.

Tällä kertaa viihdykkeen tarjosi kuitenkin luonto.

Huomasimme koiran kanssa pellolla kaksi kurkea ja ihastelimme niitä aikamme. Hetken päästä pellon toiseen päähän laskeutui toinen kurkipariskunta, jolloin alkuperäiset väistivät suosiolla toiseen laitaan. Se ei riittänyt uusille tulokkaille, jotka lähtivät hitaasti ja arvokkaasti, kuin kädet selän takana kulkevat hovimestarit, liikkumaan niitä kohti. Pitkät jalat askelsivat kaikessa rauhassa, ja välillä kurjet kohottivat kaulansa ja ääntelivät kurkimaisella (aavemaisella) tavallaan.

Lopulta pellolla ensiksi ollut kurkipari totesi, että on paras lähteä, ja liiteli isoilla siivillään pääni yli. Jäljelle jäänyt pariskunta kääntyi kannoillaan, eikä mennyt kauaa, kun myös tämä kaksikko nousi siivilleen ja vaihtoi paikkaa. Tuntui vähän koulukiusaamismeiningiltä, mutta ehkä linnut vain halusivat kertoa, että nämä kaikki pellot ovat niiden.

Katselimme koiruuden kanssa kurkien menoa toisella pelolla paluumatkalla kotiin. Ne jatkoivat ääntelyään (kurjen ääni on niin kaunis).

Ei enää harmittanut, etten saanut jatkuvaa ärsykettä korviini äänikirjamuodossa.