L. M. Montgomery: Vihervaaran Anne — uusi suomennos
”Mutta mehän voisimme kuvitella, että te olette tätini.”
”Minä en voisi”, sanoi Marilla ankarasti.
”Kuvitteletteko te koskaan, että asiat olisivat jotenkin toisin kuin ne ovat oikeasti?” Anne kysyi silmät suurina.
”En.”
Art House jatkaa kulttuurityötään kustantaessaan monelle niin rakkaita nuortenkirjaklassikoita uudestaan. Syksyllä 2024 vuorossa oli L. M. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäinen osa, joka nyt sai Terhi Leskisen suomentamana nimen Vihervaaran Anne.
Nikottelin hieman huomatessani, että Anna-nimi oli vaihdettu, koska sillä nimellä rakastettu sankarittaremme on totuttu tuntemaan. Oikeastaan on kuitenkin vain kohtuullista, että Anne kulkee nyt todellisella ja alkuperäisellä nimellään, sillä Annen kääntämiselle Annaksi ei ollut järkeviä perusteita. (Niin, Anna oli julkaisuajankohtana Suomessa yleisempi nimi, mutta mitä sitten? Olisiko Matthew pitänyt kääntää Matiksi ja Marilla Mariaksi?)
Uuden suomennoksen matkaan pääsee helposti. Anne on edelleen viehättävä itsensä, joka hurmaantuu luonnosta ja joka antaa mielikuvituksensa lentää. Vastapainona Annelle toimii järkevääkin järkevämpi Marilla:
”Oih, eikö tuo olekin upea näky?” hän sanoi ja heilautti kättään osoittaen lumoavaa maailmaa ikkunan ulkopuolella.
”Se on iso puu”, Marilla sanoi, ”ja siinä on paljon kukkia, mutta hedelmistä ei ole ikinä oikein mihinkään — ne ovat pieniä ja matoisia.”
Anne kokee niin hyvät kuin huonot tunteet vahvasti, ja osittain lienemme Annen kanssa sukulaissieluja. Minäkin olen ihminen, jolle kaikki on upeaa, mahtavaa ja loistavaa. Vastoinkäymisiin suhtaudun taas sopeutuvaisemmin (kuten Marilla): ajattelen, että on turha itkeä läikkynyttä maitoa. Anne sen sijaan saattaa menettää ruokahalunsa ja olla hyvinkin dramaattinen:
”Ei maistu. Olen vaipunut epätoivon alhoon. Pystyttekö te syömään, kun olette vaipunut epätoivon alhoon?”
”En ole ikinä ollut epätoivon alhossa, joten vaikea sanoa”, Marilla vastasi.
Uusi suomennos on säilyttänyt Montgomeryn ja Vihervaaran Annen hengen. Kieli soljuu eteenpäin, juuri mikään ei tökkää silmään. Jokin kuitenkin töksähtää: miksi ihmeessä Matthew taivutetaan Matthewin eikä Matthew’n, niin kuin oikein olisi? Varmasti englannin kääntäjä tietää, että nimi lausutaan mæθjuː eikä mæθhev, jolloin se lausuttaisiin ääneen mæθjuːn eikä mæθjuːin. (Äidinkielen opettaja täällä heristää punakynäänsä.) Muutama muukin ilmaus kiinnittää huomioni, mutta ehkä en sano niistä mitään, sillä minulla ei ole alkuperäistekstiä vertailukohtana.
Eniten minua suomennoksessa kiinnosti kuitenkin klassinen kohtaus, jossa Gilbert nykäisee Annen palmikoita ja huudahtaa: ”Carrots! Carrots!” Vanhassa käännöksessä repliikki on käännetty luovasti: ”Tuli on irti! Tuli on irti!”Pidän siitäkin käännöksestä kovasti, vaikka siinä on otettu vapauksia. Leskinen on suomentanut Gilbertin lohkaisun englannille uskollisemmin: ”Porkkanapää! Porkkanapää!”
Yksi Annen vähemmän viehättäviä piirteitä onkin monivuotinen viha Gilbertiä kohtaan — kiukku säilyy, vaikka poika pyytää useita kertoja anteeksi ja jopa pelastaa Annen hengen. Se on kuitenkin osa kirjan jännitettä, ja lopputuloksen tietenkin tiedämme.
Vaikka Annen toilailut Vihervaarassa muistaa ulkoa (linimenttikakku, alkoholitarjoilu nuorelle ystävälle, vihreät hiukset…), Montgomeryn raikkaaseen ja moderniin (!) ajatteluun ei kyllästy. Ja mitä enemmän Anne-kirjoja luen, sitä enemmän osaan arvostaa Annen ja Marillan dialogia — toisen ylitsevuotavuutta ja toisen kuivakkaa järkevyyttä:
”Voi Marilla”, hän huudahti eräänä lauantaiaamuna, kun hän tanssahteli sisään syli täynnä upeita oksia, ”olen niin iloinen, että saan elää maailmassa, jossa on lokakuita. Olisi kamalaa, jos me vain hyppäisimme syyskuusta marraskuuhun, eikö totta? Katso näitä vaahteranoksia. Eivätkö ne olekin niin kauniita, että ihan värisyttää? Aion koristella huoneeni niillä.”
”Niistä tulee kauheasti sotkua”, sanoi Marilla, jolla ei ollut erityisen kehittynyt kyky arvostaa kauneutta.
***
Annen arvoisen kannen on tehnyt Satu Kontinen.