L. M. Montgomeryn elämä ja teokset
Vaikka Lucy Maud Montgomery on lapsuuden suosikkikirjailijoitani, en ole tiennyt tämän elämästä paljoakaan. Nyt kun viime vuoden aikana olen lumoutunut Anna- ja Emilia-sarjoista uudestaan, alkoi myös Montgomeryn elämä kiinnostaa eri tavalla — varsinkin kun selvisi, että kirjailija on laittanut teoksiinsa hyvin paljon itseään.
Minerva-kustantamo on koonnut yksiin kansiin kaksi kirjaa: L. M. Montgomeryn omaelämäkerrallisen, alun perin lehdessä jatko-osina julkaistun Alppipolun sekä Sisko Ylimartimon teoksen Anna ja muut ystävämme. Ylimartimo on tutkinut Montgomerya paljon, ja hän toimiikin ansiokkaasti kanadalaiskirjailijan tulkkina.
Alppipolussa Montgomery kertoo urastaan omin sanoin, vaikka hän menestyksestään huolimatta suhtautuu siihen vähättelevästi: ”Urani? Oliko minulla ura? – – Voisiko omaa pitkää taivaltani vastamäkeen, läpi hiljaisten tapauksettomien vuosien kutsua ’uraksi’?” Urastaan hän joka tapauksessa alkuihmettelyn jälkeen kertoo, samoin jonkin verran muusta elämästään, joka on usein varsin suoraan siirtynyt romaanien sivuille.
Esimerkiksi se, miten esi-isä Hugh Montgomery vaimoineen saapui Prinssi Edwardin saarelle, on päätynyt Emilian suvun tarinaksi Runotyttö-kirjaan. Skotlantilainen pariskunta oli laivamatkalla Quebeciin, mutta rouva Montgomery voi koko merimatkan hirvittävän pahoin. Kun laiva pysähtyi Prinssi Edwardin saarelle täydentämään vesivarastoja, kuivalla maalla helpotuksen saanut vaimo ei suostunut enää nousemaan alukseen. ”Tähän minä jään”, hän sanoi, ja niin kävi.
Sekä Alppipolku että Ylimartimon kirja tuovat esiin monia muitakin esimerkkejä siitä, miten Montgomery on kirjoittanut omat kokemuksensa fiktioksi. Monilla henkilöhahmoilla on esikuvansa, vaikka Montgomery ei sitä suoraan tunnustakaan. Lisäksi useat tosielämän keskustelut, tapahtumat, tunteet ja ajatukset kirjailija on kirjoittanut teoksiinsa: esimerkiksi Anna-sarjasta tuttua linimenttikakkua on tarjoiltu myös Montgomeryn taloudessa, ja yhtä lailla Lucy Maud kuin Emiliakin tuhosivat ensimmäiset romaaninsa, jotka tulivat kustantajien hylkäämiksi.
Montgomeryn elämä eroaa hänen sankarittariensa elämästä rakkaudessa. Kirjojen päähenkilöt saavat lopulta tosirakkautensa, mutta kirjailija itse meni naimisiin vasta 37-vuotiaana — käytännön syistä. Hän kirjoittaa päiväkirjoissaan raadollisen suoraan, että ei ikinä rakastanut aviomiestään ja että yksi suudelma entisen rakastetun kanssa merkitsi enemmän kuin koko elämä miehensä rinnalla. Hän kuitenkin kirjoittaa myös, että piti Ewan-puolisosta hyvin paljon ja arvosti tämän hänelle antamia lapsia.
Elämäkerran lisäksi teoksessa käsitellään jonkin verran kääntämistä, sillä Sisko Ylimartimo on kääntäjä ja suomentanut Montgomeryn tuntemattomammat teokset, Sara– ja Pat-kirjat. Mielenkiintoinen seikka on esimerkiksi se, että Annan nuoruusvuosien klassikkokohtaus, jossa Gilbert tarttuu Annan hiuksiin ja sanoo ”Tuli on irti! Tuli on irti!”, kuuluu alkukielellä ”Carrots! Carrots!”. Suomennos on melko vapaa, kun ottaa huomioon, että Carrots olisi kääntynyt kohdekielelle luontevasti esimerkiksi porkkanapääksi. Ei voi tosin kieltää, etteikö ”Tuli on irti!” olisi hauska ja Gilbertin suuhun sopiva.
Toinen minua naurattanut kohta oli esimerkki Annan perhe -kirjasta, jossa Walter-poika sekoittaa Gog- ja Magog-posliinikoirien nimet ja esittelee ne vierailijalle nimillä God ja My God. Suomennos ei tavoita alkuperäistä hupaisuutta, mutta kääntäjä Paula Herranen on silti keksinyt toimivan sanaleikin myös kotimaisella kielellä: ”’Tämä on Kakki ja tämä on Makki’, se viaton lapsi parka sanoi.”
L. M. Montgomerylla oli todella poikkeuksellinen kyky käyttää kieltä, ja sekä omaelämäkerrassa että romaaneissa on hyvin samanlainen tyyli. Kirjailija rakasti luontoa ja kuutamoöitä, aivan kuten tyttönsäkin. Myös loppuelämän aikana valtaa ottanut masennus näkyi kirjoissa, ja Emilian päiväkirja Runotyttö etsii tähteään -teoksessa heijastelee Montgomeryn tuntoja: ”Kosteus ja synkkyys ovat hiipineet sieluuni ja kuluttaneet kaiken hengen ja elinvoiman. En olisi voinut lukea, syödä, nukkua, kirjoittaa enkä ylipäänsä tehdä mitään, ellen olisi pakottanut itseäni siihen.”
Alppipolku — L. M. Montgomeryn elämä ja teokset todella avaa uuden näkökulman rakastettuihin, ikivihreisiin kirjoihin.