Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjassa on outoa lumoa

Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran essussaan kiltisti tottelemaan…

Aiemmin Ingallsin Laura oli minulle tutumpi Maija Vilkkumaan kappaleesta kuin Pieni talo preerialla -teoksesta. Laura Ingalls Wilderin omaan elämään perustuva kirjasarja on kerännyt lukijoita lähes sadan vuoden ajan ja poikinut myös suositun tv-ohjelman, mutta en ollut koskaan tutustunut kumpaankaan ennen tätä päivää.

Pieni talo preerialla kuuluu kuitenkin Sata kirjaa ennen kuolemaa -kirjallisuushaasteeseen, joten eräänä kesäisenä päivänä aloin kuunnella sitä Elina Keinosen lukemana. (Keinosen ääni ja lukutapa sopivat teokseen erinomaisesti!) Ajattelin lähinnä saavani helpon rastin ruutuun, sillä äänikirja ei kestä edes kuutta tuntia, mutta pääsin yllättymään, sillä pidinkin idyllisen uudisasukasperheen seikkailuista melkoisesti.

Ingallsin perhe pakkaa tavaransa vankkureihin ja lähtee kohti preeriaa, jossa odottaa uusi elämä. Hallitus on luvannut maata uudisraivaajille, ja nopeimmat saavat parhaat alueet.

Kun uuden kodin paikka löytyy, kaikki on tehtävä itse ja aivan alusta — 1870-luvulla ei ollut avaimet käteen -paketteja. Isä Charles kaataa puut, sahaa laudat ja rakentaa oman talon osa kerrallaan. Isä myös metsästää ruokaa taloon, äiti Caroline puolestaan kokkaa, pyykkää ja hoitaa lapsia: Marya, Lauraa ja Carrie-vauvaa.

Kirjassa kuvataan paljon juuri elämän rakentumista keskelle ei-mitään, arkea ja perheen vuorovaikutusta. Ingallsit ovat selvästi onnellinen perhe: teoissa ja puheissa heijastuvat rakkaus ja kunnioitus. Vanhemmat ovat tietenkin korkeimpia auktoriteetteja, joita totellaan mukisematta, vaikka nämä olisivat väärässäkin. Käskyjä jaellaan ja niiden mukaan toimitaan — toki isän ja äidin määräykset johtuvat yleensä suojelunhalusta, käsityksestä siitä, mikä lapsille on parasta.

Silti, vaikka Maija Vilkkumaa niin antaakin ymmärtää, mikään ihan tahdoton vätys Ingallsin Laura ei ole. Hän on utelias, hän ajattelee, hän kyseenalaistaa. Hän esimerkiksi ihmettelee, eivätkö intiaanit suutu, kun valkoiset ihmiset valtaavat näiden maat. ”Ei enää kysymyksiä, Laura!” Isä lopettaa kiusallisen keskustelun ennen kuin se edes pääsee alkuun. Ajan tavan mukaan tytär tietysti vaikenee.

Intiaanit ovat kirjassa moneen otteeseen läsnä. Näiden elämäntapoja ihmetellään, hylättyjä leirejä tutkitaan, pelätään myös. ”Ainut hyvä intiaani on kuollut intiaani”, toteaa Ingallsien naapuri. Toki intiaanit ovat välillä olleet valkoisille todellinen uhka — mutta itse aiheutettu sellainen.

Intiaanien lisäksi jännitystä perheen arkipuuhiin tuovat esimerkiksi villieläimet ja sairastumiset. Missään vaiheessa Ingallsien kanssa ei ole tylsää. Kirjailija osaa kuvata elämän preerialla niin, että sen näkee sielunsa silmin. Elo on niin erilaista kuin urbaanilla nykyihmisellä, että yksinkertaisetkin askareet kiinnostavat. Ehkä juuri se tekee minulle teoksesta klassikon. Mikähän esimerkiksi 1950-lukulaista lukijaa on viehättänyt?

Sarjan seuraava osa Luumujen poukama odottaa minua jo äänikirjapalvelussa. Nimi ainakin kuulostaa varsin idylliseltä!