Lohduttamalla voikin loukata

Kirjoitin Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -teoksesta jo aiemmin, mutta yksi asia jäi tekstin ulkopuolelle, vaikka jäikin mieleeni pyörimään. Aika satunnainen juttu, joka sai kirjassa tilaa ehkä sivun verran, pisti minut miettimään sitä, miten muut ihmiset saattavat reagoida omasta näkökulmasta katsottuna hyvinkin yllättävästi.

Kolu siis kertoo, miten oli kertonut koiransa kuolemasta ystävälleen,joka oli vastannut sydänemojilla. Kolu oli suuttunut. Miten kukaan kehtaa olla noin sydämetön ja kylmä, ettei vastaa edes sanoilla?!

Lohduttaminen on vaikeaa. Ei voi vastata ”Otan osaa” tai ”Olen pahoillani”, koska niitä pidetään latteina fraaseina. Ei saa sanoa ”Tiedän, miltä susta tuntuu”, koska oikeasti puhuja ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Olen lukenut vuosien varrella useita keskusteluketjuja, joissa on lytätty kaikki mahdolliset myötäelämisen tavat.

Sanotaan, että ei aina tarvitse puhua, riittää että kuuntelee. Mutta senkin joku voi kokea tylyksi, jos toinen on vain mykkänä vieressä. Eikö sitä kiinnosta? Viestitse hiljaisuus vasta tylyä onkin, kun mukana ei ole edes eleitä.

Ennen Eeva Kolun lyttäystä olin ajatellut, että sydän on hyvä vastaus toisen suruun. Se ilmaisee välittämistä ja myötätuntoa ilman, että tarvitsee pelätä käyttävänsä loukkaavia tai tyhjää heliseviä sanoja. Toisinkin voi näköjään ajatella. Se on vain Kolun ajatus, mutta kieltämättä siitä tuli epätoivoinen tunne, että mitä ihmettä sitä voi enää kirjoittaa.

Minä en ole menetyksen kohdatessa lohdutusnirso. Tärkeintä on se, että toinen ottaa lämpimästi osaa. En jää saivartelemaan semantiikan kanssa enkä arvostele käytetyimpiä fraaseja. Sydän tai itkuemoji kelpaavat vallan mainiosti.

Mutta kyllä tällainen tekee omien sanojen löytämisestä vaikeampaa silloin, kun pitäisi tarjota lohtua toiselle ihmiselle.

On minullakin silti vinkki siihen, mitä ei kannata sanoa koiransa menettäneelle: ”Lemmikkejä saa aina uusia.”