Maija Kajannon Korvapuustikesä noudattaa tuttua kaavaa

Kaikkien herkkupuotikirjojen äiti lienee Joanne Harris Vianne Rocher -sarjallaan. Pohjoistuuli puhaltaa ja kuljettaa naisen pieneen ranskalaiskylään, johon hän perustaa suklaapuodin. Lukija (ja katsoja) saa nauttia tuosta tummasta herkusta yhdessä Lansquenetin omaperäisten asukkaiden kanssa. Klassikko, eikä syyttä.

Harrisin jälkeen on tullut monia muita. Esimerkiksi Kajsa Ingemarssonin teoksessa Keltaisten sitruunoiden kahvila päähenkilöä kohtaa kaksi suurta elämänmuutosta: potkut töistä ja ero poikaystävästä. Aika on oikea oman trendiravintolan perustamiselle…

Nelli Hietalan Maailmanlopun kahvilassa päähenkilö Aurelian työt lelukaupassa loppuvat, ja hän muuttaa syrjäkylälle tätinsä kartanoon. Suunnitteilla on kahvila vanhaan tallirakennukseen, ja Aurelia pääsee näyttämään ruoanlaittokykyjään myös kokatessaan tädin remonttimiehille.

Lucy Diamondin Rantakahvilassa Evie perii kaukana Cornwallissa sijaitsevan kahvilan. Elämänmuutoksia on luvassa niin työ-, koti-  kuin rakkausrintamalla. Jenny Colganin Polly Waterford -trilogiassa päähenkilön yritys menee konkurssiin ja poikaystävän kanssa tulee ero, joten hän muuttaa pienelle saarelle Cornwalliin ja perustaa leipomon vanhaan majakkaan. Colganilla on myös oma suklaapuotikirja, josta olen kirjoittanut täällä.

Emma Hambergin Rosengädda-sarjassa nakkikioskimyyjä Tessa saa tarpeekseen sekä työstään että petturimiehestään, vaihtaa maisemaa ja alkaa puuhata ravintolaa vanhalle juna-asemalle.

Ravintola-/kahvilakirjoja yhdistää usein samat asiat. Ensin tapahtuu jokin suuri elämänmuutos, joka laukaisee halun lähteä. Uudessa kodissa, joka on yleensä syrjässä, päähenkilö saattaa kohdata vastustusta paikallisilta, tai sitten ihmiset entisestä elämästä yrittävät houkutella tätä takaisin. Päähenkilö voi myös kipuilla sen kanssa, onko hän vieläkään oikeassa paikassa tai toiminut oikein. Jäädäkö vai palata sinne, mistä lähti? Mukana pyörii useimmiten muutama mies, joista jonkun kanssa sankaritar päätyy lopuksi yhteen. Ruokabisnes kohtaa aina vastoinkäymisiä, mutta yrittämällä ja tekemällä laadukasta työtä epäonnistumiset käännetään voitoksi. Kirjojen läpi kulkee lempeys ja ymmärrys ihmisiä kohtaan, ja teemana on, että hyvällä ruoalla pelastaa paljon.

Maija Kajannon Korvapuustikesän takakansikuvaus kysyykin: ”Onko todella hetkiä jolloin pulla voi parantaa kaiken, sydänsuruista särkeviin jalkoihin?”

Teoksen juoni on niin samanlainen kuin kirjallisilla edeltäjillään, että ihan naurattaa. On työ, josta päähenkilö Krisse saa tarpeekseen ja ottaa lopputilin. On lähtö pieneen kylään mummon luokse. On mummon kahvila, joka kaipaa pitäjää. On kyläyhteisö mukavine ja hankaline ihmisineen. On epävarmuutta siitä, pitäisikö palata kaupunkiin. On rakkautta, menneisyyden haamuja, konflikteja ja ennen kaikkea erinomaisia leivonnaisia.

Korvapuustikesä on helppoa ja sujuvaa kuunneltavaa, jonka parissa viihtyy. Kirja oli lukupiirimme heinäkuun kirja, joka sai pääosin myönteisen vastaanoton: viihdyttävää kesälukemista, jossa tarina ei polje paikallaan ja jossa bonuksena on reseptejä. Myös ainakin Jenny Colgan on harrastanut leivontaohjeiden liittämistä teokseensa, ja näkisin, että Kajanto vertautuu muutenkin ulkomaisiin kollegoihinsa, kuten Colganiin ja Lucy Diamondiin, niin kuin myös kirjapiirissä todettiin.

Vaikka romaanin parissa viihtyi, aloin miettiä, mikä tässä kaavassa viehättää niin, että sitä toistavat kirjat myyvät vuodesta toiseen? Yllätyksetön juonikaava toisaalta toimii, toisaalta jo vähän kyllästyttää. Onneksi variaatioitakin on: joskus kahvilan sijaan miljöönä on kirjakauppa!

Ehkä lukijoita kiehtoo ajatus vanhan jättämisestä taakse, siitäkin huolimatta että omassa elämässä kaikki olisi kunnossa — tai varsinkin silloin, jos on itse elämänmuutoksen kynnyksellä. Myrkyllisestä ihmissuhteesta päästään eroon, työssä ei ole pakko olla onneton, risukasastakin on mahdollista nousta… Onni on ihmisen omissa käsissä. Hyvän mielen romaanit antavat toivoa.

Toisaalta mielenkiintoista on seurata päähenkilön polkua rähjäisen einesleipomon työntekijästä maineikkaaksi artesaanileipuriksi: teoksiin saadaan näkymään alku ja loppuun saattaminen, kädenjälki. Näennäisestä keveydestään huolimatta kirjoissa myös usein käsitellään syvällisiäkin teemoja, kuten elämän ja ihmissuhteiden tärkeysjärjestystä.

Mielikuvitusta voivat lisäksi kutkuttaa tapahtumapaikat: rannikko ja suolainen meri-ilma, ränsistynyt kummituskartano, romanttinen majakka… Mutta mielestäni tärkein kaikista tulee tässä: jos ja kun kirjailija osaa asiansa, herkulliset ruokakuvaukset saavat veden kielelle ja inspiroivat. Ruokakohtausten mestari on Joanne Harris, mutta hyvänä kakkosena tulee Jenny Colgan, jonka kuvaamat tuoreet leivät pystyy haistamaan, maistamaan ja tuntemaan. Korvapuustikesään olisin kaivannut vähän samanlaista kanelipullan käsittelyä!

Tällä chick lit -kirjallisuuden alalajilla on omat syynsä olla suosittu, mutta kuka keksisi jotain ihan uutta ja mullistavaa?