Maija Liuhdon Toimittajana Kabulissa -teos kertoo siitä, mitä lehdet eivät julkaisseet

Mieleni oli Kabulissa vielä pitkään. Normaaliin elämään totuttelu vei aikansa. Istuin ulkona kahviloissa eikä kukaan yrittänyt tappaa minua.”

Maija Liuhto on nuori toimittaja, joka asui vuosia maailman vaarallisimmassa maassa, Afganistanissa. Paikka on ollut  neljäkymmentä vuotta sotatilassa, ja vuonna 2021 Taliban nousi yhtäkkiä valtaan amerikkalaisten vetäydyttyä. Sillä oli vaikutuksensa Kabulin eliittiin, mutta muualla maassa ääriliikkeellä oli vahva kannatus. Miten tilanteeseen oli päädytty?

Liuhto alkoi hiljalleen ymmärtää, että oli paljon, mitä media oli jättänyt raportoimatta. Syntyi teos Toimittajana Kabulissa, joka avaa verisen konfliktin taustoja ja hintaa.

Afganistan on maa, jota länsimaalaisten on vaikea ymmärtää. Päällimmäisenä mieleen tulevat terroristit, väkivalta ja naisten oikeudet. Ehkä ennen kaikkea naisten oikeudet. Olemme nähneet kuvat sinisten burkien peittämistä naisista ja lukeneet, miten naisten maailma on kutistunut kotiin. Naiset eivät saa opiskella, käydä töissä tai liikkua kauas ilman miespuolista huoltajaa. ”Emme anna naistemme juoksennella vapaana”, toteaa eräs afgaanimies kirjassa.

Amerikkalaisten sotaa Afganistanissa onkin puolusteltu paljon juuri naisten oikeuksilla. Länsimaat ovat alentuvasti menneet ja kertoneet, miten ihmisten tulisi toimia ilman, että ovat ottaneet huomioon maan historiaa ja kulttuuria. On oletettu, että niin saadaan muutos aikaan.

Liuhto osoittaa, että mediassa on ollut tietty Afganistan-narratiivi. Artikkeleissa kerrotaan poikkeuksellisista naisista, jotka ovat taistelleet tiensä poliiseiksi maassa, jossa naisen paikka on kotona. Kerrotaan sankaritarinoita yksilöistä, jotka heijastavat länsimaiden arvoja. Kerrotaan talibanien harjoittamista julmuuksista, itsemurhaiskuista, sieppauksista. Myös Liuhto huomasi, millaisia juttuja lehdet halusivat ostaa ja millaisia eivät, ja tienatakseen elantonsa kirjoitti juuri niitä juttuja, jotka kävivät kaupaksi.

Liuhdon kirjassa pääsevät vihdoin ääneen nekin, joiden tarina ei kelvannut lehtiin. Liuhto kirjoittaa toimittajalle sopivaa objektiivista, kriittistä tekstiä. Hän antaa haastateltaviensa puhua, tarkistaa ja epäilee. Teos ei ole vastakkain asetteleva kirja, eikä se asetu kenenkään puolelle. Se nostaa kuitenkin esiin tehtyjä virheitä, jotka eivät ennen ole juuri saaneet palstatilaa.

Esimerkiksi Taliban-hallinnon Pakistanin-lähetystöön kuuluva Suhail Shaheen yritti sanojensa mukaan taivutella amerikkalaiset välttämään sotaa jo vuonna 2001. Taliban tarjoutui antautumaan ja luovuttamaan Osama bin Ladenin kolmannelle osapuolelle.

”Toin esiin, että asiat joudutaan kuitenkin lopuksi sopimaan neuvotteluin massiivisen tuhon, verenvuodatuksen ja valtavien kulujen jälkeen, joten miksi ongelmia ei voisi ratkoa heti alussa.”(Pätee muuten mihin tahansa sotaan.)

Amerikkalaiset eivät kuitenkaan kuunnelleet, ja nyt oli käynyt niin kuin Shaheen oli kaksikymmentä vuotta sitten ennustanut.

Amerikkalaisten pommittaessa kyliä afganistanilaisten Taliban-sympatiat kasvoivat. Siviiliuhreja tuli, sotarikoksia tehtiin, ja niistä toki raportoitiin, mutta niitä pidettiin poikkeuksina. Human Rights Watchin Patricia Grossmanin mukaan liian vähän huomiota annettiin sille, mitä Afganistanin hallitus ja Yhdysvallat olivat sotatilan varjolla maassa tehneet. Afganistanilaiset katkeroituivat ja alkoivat tukea Talibania.

Entä ne naiset? Afganistan on patavanhoillinen maa, se on selvää. Toiset miehet ”antaisivat” tytärtensä käydä koulua, jos tilanne olisi toinen; toiset naiset puolestaan ajattelevat itsekin, että sukupuolet eivät ole tasa-arvoisia. ”Liika vapaus on vaarallista, sillä ihmiset eivät tiedä rajojaan”, toteaa 40-vuotias Shakira kirjassa.

Liuhto kirjoittaa: ”On silti tosiasia, että länsiliittouman joukot yhdessä Afganistanin armeijan kanssa loivat paikallisesti niin kestämättömiä tilanteita näillä alueilla, että jopa naisille Talibanin valta näyttäytyi parempana vaihtoehtona. Heidän ainoa vertailukohtansa olivat heidän kokemuksensa. Eivät he ehkä talibaneista suoranaisesti pitäneet — he vain halusivat pysyä hengissä ja elää rauhassa ilman väkivaltaista sotaa, joka oli tuotu heidän kyliinsä.”

Kaupungit ja maaseutu näkevät sodan eri tavoin, ja molemmat ovat kärsineet paljon. Siksi voi olla vaikeaa nähdä muuta näkökulmaa kuin omansa.

”Jos voisimme viedä kaikki Kabulista Sanginiin ja kaikki Sanginista Kabuliin, ehkä ihmiset vihdoin ymmärtäisivät?” miettii valokuvaaja Bilal, jonka silmät vierailu Helmandin maakuntaan avaa.

Liuhto toteaa, että maahan tuskin saadaan rauhaa, mikäli maan kaikki etniset ryhmät eivät ole mukana hallituksessa. Tällä hetkellä Taliban on vallassa, eikä sille ole vastavoimaa. Tärkeää olisikin estää uusi sisällissota ja maan romahtaminen kokonaan. Mikäli yhteiskunta kehittyy, myös naisten asema pääsee kehittymään.

”Lopulta ehkä ainoa selkeä totuus Afganistanista on se, että läntinen kansainvälinen yhteisö epäonnistui joka rintamalla: ihmisoikeuksissa, demokratian viemisessä ja lopulta sodassa. Suuri vastuu kuuluu mielestäni medialle. Meidän olisi pitänyt nähdä sodan sumun läpi.”