Micah Nemerever: These Violent Delights — vastenmielisiä henkilöitä tekemässä vastenmielisiä asioita
Spoilerivaroitus! Postaus sisältää juonipaljastuksia!
Micah Nemereverin romaani These Violent Delights alkaa hyytävällä prologilla. Kaksi nuorta poikaa huijaa Charlie Stepanekin autoon ja huumaa tämän tappamistarkoituksessa. Ennen kuin kaikki pimenee, Charlie ehtii miettiä, kuka huolehtii tämän koirasta, joka odottaa yksin kotona.
Eläinten ystävän sympatiat ovat oitis Charlien puolella, ja koko kirjan ajan takaraivossa kalvaa huoli: Mitä tapahtuu koiralle? Jääkö se neljän seinän sisälle kuolemaan nälkään? Tavallaan puolet lukuelämyksestä on valmiiksi pilalla siksi, etten tiedä, miten lemmikille käy. Asennoidun myös valmiiksi kielteisesti nuoriin rikoksentekijöihin, Pauliin ja Julianiin, kun heidät esinäytöksen jälkeen esitellään kunnolla.
Paul on yksinäinen opiskelija, joka tutustuu Julianiin kurssilla. Juliankaan ei ole suosittu vaan ennemminkin outolintu, johon muut suhtautuvat epäillen. Paul katsoo Juliania kuitenkin ylöspäin eikä pidä itseään Julianin arvoisena. Välillä hän tuntuu tulkitsevan Julianin sanoja ja käytöstä jopa hieman erikoisesti omasta huonosta itsetunnostaan käsin. Poikien välille kehittyy kuitenkin suhde, jossa on fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Suhteen syventymistä kuvataan todella pitkään, ehkä minun makuuni tarpeettoman pitkään.
Vaikka Paul korostaa jatkuvasti, miten julma Julian on, nimenomaan Paulin aloitteesta pariskunta alkaa leikitellä ajatuksella ihmisen tappamisesta. Paulilla on erilaisia motiiveja murhalle, mutta suurin syy lienee se, että hän haluaa tehdä sen. Kohteeksi valikoituu Vietnamin sodan veteraani — Paul kokee, että murha on oikeudenmukainen rangaistus sotilaalle, joka on tappanut.
Murhan jälkeen uhrin koirasta ei puhuta mitään. Päiviä kuluu, minä puren kynsiäni.
Poliisi pääsee Paulin jäljille ja jututtaa myös Juliania. Jokin on mennyt pieleen.
Selviää, että poliisi on nähnyt Julianin norkoilemassa Charlie Stepanekin asunnon liepeillä. Julian on muistanut koiran, jonka Paul on kokonaan unohtanut. Julian on halunnut varmistaa, että koira ei kuole nälkään. Pisteet Julianille! Edelleen: vaikka Paul koko ajan tulkitsee Julianin olevan julma ihminen, Julian on se, joka on tuntenut myötätuntoa eläintä kohtaan. Paul puolestaan suuttuu: ”Ei voi olla totta! Teit tämän koiran takia! Se on vain koira!” (Ei edelleenkään pisteitä Paulille.)
Huh! Lucy-koira selvisi hengissä! Voin huokaista helpotuksesta ihan kirjan lopussa. Pelko haukun kohtalosta tosin häiritsi suuresti lukemista, ja tunsin vastenmielisyyttä molempia teinipoikia kohtaan. Angstasin, miksi ihmeessä luen teosta inhottavista ihmisistä tekemässä inhottavia asioita.
Totta kai Nemerever osaa kirjoittaa. Fiktiivisten henkilöiden ei myöskään tarvitse olla pidettäviä, jotta teoksesta voi tykätä. (Rakastinhan Successioniakin!) Sitäkään en toivo, että romaaneissa olisi aina jokin moraalinen opetus Topeliuksen hengessä. Jonkin verran lukeminen silti tökki — ehkä olisin kuitenkin kaivannut pienen samastumisen mahdollisuuden, edes ihan pikkuisen.
Kuitenkin, vaikka suhtauduin teokseen nihkeästi koko ajan, se jää mieleen. Se herättää ajatuksia ja moraalisia pohdintoja, kuten vaikka sen, että siinä missä minä kauhistelen kuvitteellisen koiran kohtaloa, joku voi kauhistella minun arvomaailmaani: Miksi koiran kuolema on pahempi juttu kuin ihmisen?
These Violent Delights ei ole mikään herttainen mutta yhdentekevä hyvän mielen romaani, jonka juoni on unohtunut jo seuraavana päivänä. (En nyt mainitse mitään nimiä.) Micah Nemereveristä kuullaan varmasti vielä.