Mitä luen, kun luen? Genret syynissä

Fantasia…

jää lukemistossani vähemmälle. Monesti keksityt maailmat ja nimet tuntuvat vähän naurettavilta, ja monen lukemani fantasiakirjan juoni on lähinnä vaeltamista jonnekin kaauaas. ”Kaikissa” teoksissa seikkailevat ne ainaiset kääpiöt ja haltiat, tai sitten kirjailija on väännellyt niille omat termit, mutta käytännössä ne ovat kuitenkin niitä samoja kääpiöitä ja haltioita.

Harry Potter on ikisuosikkini ja odottaa parhaillaan uudelleenlukukierrosta, vaikka käsittääkseni jotkut fantasian tosikuluttajat ovat sarjan jo jättäneet taakseen — ja tietysti kaikki tiedostavat transfobian vastustajat, joiden kuullen ei kehtaa lausua Rowlingin nimeä. (En hyväksy transfobiaa mutta olen tullut siihen tulokseen, etten jätä teoksia kirjailijan möläytysten vuoksi lukematta.)

Myös Katri Alatalon teokset Käärmeiden kaupunki ja Ikuisesti, siskoni ovat parhautta, laadukasta kotimaista kirjallisuutta.

Autofiktiota…

en muista lukeneeni, vaan minulla on oikeastaan kovia ennakkoluuloja sitä kohtaan. Siis miten voi kirjoittaa omasta elämästä mutta kuitenkin fiktiota? Miksi minua pitäisi kiinnostaa jonkun saaraturusen elämä? Mitä niin jännittävää hän on kokenut? Hanna Brotheruksen Ainoa kotini on tosin ollut niin jättikehuttu, että ehkä saan ensimmäisen autofiktiokokemukseni vielä ennen kuin vuosi vaihtuu seuraavaan.

Feelgoodin…

parissa viihdyn mainiosti, nimenomaan viihdyn. Se tarjoaa kevyttä hömppää, usein samalla syvempiäkin teemoja. Yhtäkään hyvän mielen romaania en ole koskaan jättänyt kesken, vaikka aina lukukokemukset eivät olekaan tajunnanräjäyttäviä.

Tietokirjoja…

on lukupinossa yhä useammin. Vaikka rakastan heittäytyä fiktiivisiin maailmoihin, tykkään myös ajatuksesta, että opin jotakin uutta. Usein tietokirjat ovat niin kiinnostavasti kirjoitettuja, että sivut kääntyvät jopa kaunokirjoja joutuisammin. Viimeimmäksi kuuntelin Teemu Keskisarjan Kyllikki Saaren, joka avaa 50-luvulla surmatun tytön mysteeriä. Hyvä teos, mutta n-sanan käyttö useaan otteeseen on noloa ja perusteetonta: mm. vertaus ”hän oli ruskea kuin neekeri” tuntuu ihan tahalliselta provosoinnilta.

Klassikkoja…

yhä vähemmän. Aika noloa. Olen totuttanut itseni nykyteosten soljuvaan kieleen, ja vanhat klassikot tuntuvat juoksuhiekassa polkemiselta. Olen pitkään suunnitellut Sodan ja rauhan lukemista, mutta pelkään raskasta lukukokemusta, vaikka Anna Kareninasta pidin joskus viisitoista vuotta sitten. Aikoinani olen pitänyt myös mm. Rouva Bovarysta ja Kultahatusta, mutta en todellakaan tiedä, mitä ajattelisin niistä nyt, kun dekkarit ovat turruttaneet klassikkoaistini. Lempikirjani tässä ryhmässä on Tuulen viemää, jonka lukemisesta ei ole kuin muutama vuosi.

Sci-fi…

ei ole myöskään ihan kuppini teetä. Äskettäin lukemani JP Delaneyn The Perfect Wife lienee laskettavissa sellaiseksi tekoälyineen, ja se oli kyllä todella hyvä.

Dekkarit…

puolestaan ovat makuuni. Kuten olen kirjoittanut ennenkin, niissä kiehtoo arvoitus, toki myös jännitys. Pääsen kirjojen mukana sellaiseen maailmaan, jota en todellakaan haluaisi tosielämässä kohdata. Tässä kirjallisuudenlajissa on usein parhaat page-turnerit, mutta toisaalta dekkareita ilmestyy niin paljon, että kirjailijoiden on vaikeaa erottua. Kuten chick litissä, myös dekkareissa luen mieluiten niitä teoksia, joissa on tuore idea. ”Nuori nainen löytyy raa’asti murhattuna” alkaa olla kulunut takakannen aloituslause.

Runouden…

suhteen olen todella nirso. Runot ovat parhaimmillaan laulettuina. Minua koskettavissa runoissa on kauniisti sanoitettuja teemoja, eikä kielellinen näppäryys haittaa. Pidän Eeva Kilvestä ja huumaannun kliseisesti Elää, elää, elää! / Elää raivokkaasti elämän korkea hetki -säkeistä. Heli Laaksosen murrerunot ovat hauskoja, vaikkakin yritän unohtaa, että erään runon puhuja on hukuttanut siilin saaviin. (Se olisi mainio, siteerattava runo muutoin.)

Kaikista huipuin haiku on kuitenkin Lassi ja Leevi -sarjakuvassa: ”Tassut tauolla, / tuhina talon täyttää; / tiikeri torkkuu.”

Sarjakuvista…

olen viime aikoina innostunut. Tällä hetkellä luen Liv Strömqvistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, joka on saanut googlettelemaan Leonardo DiCaprion tyttöystäviä. (En edes muistanut, että se on seukannut Blake Livelyn kanssa muinoin!) Riina Tanskasen Tympeät tytöt on aivan loistava, Suvi Ermilän Vastaanottokeskus kuvaa varsin hämmentäviä ihmisiä ja kohtaloita. Riika Ruottisen Porno sijainen -teoksen koulumaailma on ahdistavankoomisen tunnistettava. Lapsuuteni vietin Aku Ankkojen parissa ja ihailen edelleen Akujen loistavan monipuolista, värikästä kieltä. Pitäisi lukea taas!

Historialliset romaanit…

toimivat aina! Koska aikakonetta ei ole vielä keksitty, paras tapa matkustaa menneeseen on lukea taustatyönsä tehneen kirjailijan tuotos. Kaari Utrio ei koskaan petä, ja muutenkin juuri kotimainen kenttä tarjoaa kiehtovia sukelluksia historiaan: Milja Kaunisto, Mika Waltari, Kristiina Vuori…

Elämäkertojakin…

on tullut luettua, myös omaelämäkertoja. Nykyisinhän kertomuksen kohteen ei tarvitse edes olla elämänsä ehtoopuolella, vaan kiinnostavia katsauksia on myös nuorten ihmisten taipaleesta. Jere Nurmisen kirjoittama Kiira — ehjäksi särkynyt on yksi mainitsemisen arvoinen kasvutarina.

Kerro kommenteissa, mitä sinä tykkäät lukea tai sitten et! Kirjavinkit ovat myös tervetulleita. <3