Eläköön koira -runokirja näyttää, miten paljon sanottavaa on koirista
Helsingin Sanomissa julkaistaan sunnuntaisin lemmikkieläinten onnitteluilmoituksia, jotka luen aina. Olen myös sitä mieltä, että jonkun pitäisi kirjoittaa niistä jokin kevyempi tutkimus, artikkeli tai kandintyö, sillä niin luovia lemmikinomistajat ovat kielenkäytössään. On toki tavanomaisia ”Onnea Topi 10 v! Toivoo palvelusväki” -viestejä, mutta mainioimmissa ilmoituksissa kuvaillaan onniteltavan persoonaa ja tapoja hupaisin, tunnistettavin sanankääntein. Ilmoitukset kertovat hyvin myös siitä, miten merkittävässä roolissa eläimet ovat perheissämme.
Meidän 15-vuotiaaksi ehtinyt pikkuinen monirotuisemme oli henkisesti niin suuri tapaus, että muistelemme sitä melkein päivittäin. The little king of fluffy dogs, stinky breath, tassuhirmu, pikku raggari, masterpiece of god, uimamaisteri, ryökäle, pötkylä, ykkösmies… siinä muutamia höppänähaukkuamme kuvanneita ilmauksia. Se oli samaan aikaan maailman viisain ja hupsuin koira.
Toinen, nyt 12-vuotias koiruutemme puolestaan on kuin partiolainen, aina valmiina mihin tahansa. Se on lenkkikaveri, apukokki, lukukoira ja unilelu.
Koira-aiheesta huolimatta Kaarina Salan toimittama runokirja Eläköön koira on ollut hyllynlämmittäjänä jopa 24 vuotta. En lue paljon runoja, koska pidän suuremmista kokonaisuuksista. Taitava runoilija osaa kertoa muutamassa säkeessä suurista teemoista, mutta niitä pitäisi pysähtyä makustelemaan. Olen kärsimätön lukija, en malta.
Olen kuitenkin halunnut tarttua hyllyni lukemattomiin kirjoihin, ja nyt vuoroon pääsi tämä runokokoelma. Mukana on esimerkiksi Paavo Haavikon, Aaro Hellaakosken ja Eeva Kilven kirjoituksia ihmisen parhaasta ystävästä. Runoissa toistuvat teemat uskollisuudesta ja koiran roolista ihmisten elämässä.
Koiranomistaja voinee samastua Eeva Kilven (1978) sanoihin: Koiratta / on kuonoa ja / kahta luppakorvaa yksinäisempi. // Yö / on toista hengitystä vajaa. // En pelkää. Ikävöin.
Ja mitäpä emme tekisi koiran puolesta? Kokosin 4 sataa poroa tunturiin / Piti käyvä hakemassa evästä / kun katkes suksi tuosa lähellä / vaan sen jo vestin uuven / Mutta kun koiran jalat oli kipeät / olin täällä syömätä kolme päivää (Mikko Kilpi 1968).
Oma koirani alkoi ontua torstaina. Odottelin, menisikö se ohi, mutta perjantain ja lauantain välisenä yönä sen tassu oli niin kipeä, ettei se malttanut asettua nukkumaan. Siispä aamuviideltä soitto eläinlääkäriin, ja myöhemmin sieltä pois 400 euroa köyhempänä (kaikki lemmikinomistajat tietävät, että tämä on vielä pieni summa) ja ohjeena liikkumisen rajoittaminen aivan välttämättömään.
Vaikka kyseessä ei ole enää mikään pentu, tylsistymisen ja energian kerääntymisen huomaa, ja olen miettinyt vaihtoehtoista aktivointia. Tänään aloitimme aamun niin, että koira makoili sylissä ja soitin sille eri eläinten ääniä (vinkki lemmikkien aktivointiryhmästä Facebookista). Ei se kyllä niille paljon korvaa lotkauttanut — ainut kiinnostava oli hevosen hirnunta.
Kaikki tämä, koska: Koira tulee illalla / kotiin. / Kun se kiertyy paikalleen / ja nukahtaa, / alkaa sen sydänlämpö levitä / huoneisiin. (Risto Rasa 1971.)
Luulen, että näihin runoihin palaan vielä.