Olen nyt täällä mustikassa — otteita Anja Erämajan runoteoksesta
Timantit on ikuisia, mustikat voi syödä.
Anja Erämajan runokirja Olen nyt täällä metsässä kiehtoo jo nimellään. Voi kuvitella jonkun vastaavan puhelimeen juuri siten: olen nyt täällä metsässä enkä ole tulossa sinne, mihin ikinä minua pyydätkään.
Olen nyt täällä metsässä enkä voi puhua, kyllähän sinun pitäisi tietää.
Metsään pääsee myös, kun avaa kirjan. Erityisesti mustikasta kirjoitetaan haltioituneesti, mikä kaltaiselleni keräilijäihmiselle passaa mainiosti. ”Näin suuria, paljon. Kukaan ei kertonut. Että paljon voi olla näin paljon, että tällaista on. Mitä kaikkea muuta en tiennyt, en tiedä.”
Mustikan ylistys käy välillä hupaisaksikin — liioittelu on toimiva tehokeino: ”- – kaikki parhaat gaalat järjestäisin, katosta leijailisi satasen seteleitä, mutta minulta puuttuisi mustikka, ei minulla mitään olisi, kuin riutunut karhu hoippuisin öisillä kaduilla, kaupunkiin eksynyt metsähinen.”
Mitä on mustikkametsällä käyminen? Mustanpunaisia sormia, erilaisia poimintatapoja, eläinten kohtaamista, huonoja asentoja. Sitä, miten marjastaja etsii parhaita paikkoja: ”Sanoivat ettei se vaihtamalla parane, kyllä paranee. / Männikön takana rinne sinisenä, sinne. / Näköni terävöityy, muistini herää, mustikka, juolukka, puolukka”.
Erämajan proosarunous kulkee välillä koko sivun mittaisena tekstinä, ehkä hieman raskaanakin lukea, välillä rytmikkäinä säkeistöinä, joissa on kielikuvia sekä alku- ja loppusointuja. Kirjoittaja hallitsee myös sanaleikit: ”Kukka ei näe. Kukkaa ei näe. Pimeässä ei kukaan näe.” (Tämän kuin laittaisin suomen opiskelijoilleni analysoitavaksi, saataisiin yhdellä iskulla subjektit, objektit, partitiivit ja geminaatat.)
Olen nyt täällä metsässä oli Viisikko-kirjapiirimme maaliskuun kirja. Runoteos oli myönteinen kokemus kaikille, ja Erämajan tyyliä luonnehdittiin muun muassa räiskyväksi, hauskaksi ja oudoksi sekä aistit herättäväksi. Osa kuunteli runot, osalle sopi paperikirja paremmin. Minä halusin lukea runot itse: makustella sanoja, palata takaisin, kirjoittaa muistiin parhaita säkeitä.
Erämaja runoilee myös muun muassa lapsuudesta ja koulunkäynnistä, mutta minä nautin eniten metsärunoista. Tänään huomasin, miten tontillamme on korkein mustikkamätäs jo paljastunut lumen alta, ja mieli vaelsi vuodenkiertoon. Kohta nousevat maasta ensimmäiset narsissit, sitten kylvetään siemenet lavoihin, ja sen jälkeen voi alkaa seurata, miten mustikka kukkii. Sillä ”jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, jos minä jossain olen vilpitön niin mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä”.