Miksi apua eläimille — ja miksi whataboutismi on syvältä

Voi valita melkein minkä tahansa uutisen tai somepäivityksen, jossa kerrotaan jonkun auttavan eläimiä tai luontoa, ja kommenttikentän sisällön voi arvata:

Miksei mieluummin auteta vanhuksia? Miksei auteta ihmisiä? Miksei näitäkin rahoja voi antaa tarvitseville lapsille tai ukrainalaisille sotilaille? Entä kongolaiset sotaorvot, entä Välimerelle hukkuvat?

Oikeastaan voi valita myös minkä tahansa ihmisten auttamista koskevan jutun, ja reaktio on samanlainen. Joku kertoo auttavansa  nuoria narkomaaneja, ja joku toinen kommentoi:

Niin mutta miksei kukaan auta vanhuksia? (Koskaan se mystinen ”kukaan” ei auta juuri vanhuksia.) Miksi kukaan ei välitä syöpäsairaista? Mitä väliä narkkareilla, auttaisi mieluummin yksinhuoltajaäitejä! Entä kaikki Suomen yksinäiset?

Minä olen kaikenlaisen auttamisen puolesta — kyllä maailmassa ongelmia riittää, joten on aina hyvä, jos joku tekee jotain. Arvostan kuitenkin erityisesti niitä ihmisiä, jotka toimivat eläinten hyväksi, ja teen myös itse sen, minkä voin: olen kasvissyöjä, ostan luonnonkosmetiikkaa, en käytä eläinperäisiä vaatteita, lahjoitan luonnon- ja eläinsuojelujärjestöille, en tue eläinturismia ynnä muuta.

Miksi sitten teen niin?

Koska suurin kärsijä maailmassa on eläin, ja eläinten kärsimys on ihmisten aiheuttamaa. (Totta kai eläimet kokevat kovia myös luonnossa, mutta se on eri juttu: ihmisillä on moraali, ihmiset voivat valita, ihmisten ei ole pakko edistää eläinrääkkäystä.)

Lihantuotanto, eläinkokeet, turkistarhaus, eläintaistelut, eläinturismi, eläinbordellit, liikennekuolemat, salametsästys, riistokalastus, troolareiden kannelle tukehtuvat kalat, haineväkeitto, hanhenmaksantuotanto, hylätyt vinttikoirat, hylätyt lemmikit, yksityisten ihmisten eläinrääkkäys ihan huvin vuoksi, raakkujen tappaminen, sademetsien raivaaminen, sappikarhut, eläinten jalostaminen sairaaksi… mitähän unohdin vielä? Miljardit eläimet vuodessa (ihan järkyttävä määrä järkyttävän lyhyessä ajassa) kärsivät ihmisten vuoksi.

Siksi en välttämättä osaa nostaa ihmistä jalustalle tai ajatella, että ihmisten auttaminen olisi jotenkin tärkeämpää kuin eläinten. Mitä ihmiset ovat tehneet ansaitakseen avun? Eivät mitään, päinvastoin, aiheuttaneet tuhoa omalle lajilleen ja muille lajeille sitäkin enemmän.

Totta kai on ihmisiä, jotka tekevät paljon. Useimmat eivät kuitenkaan tee: muuten maailmassa ei olisi niin paljon kärsimystä.

Useimmilta liikenee myötätuntoa lemmikkejä kohtaan, eikä monikaan tahallaan aja siilin päälle. Empatia saattaa silti loppua kaupan broileri- tai kananmunahyllyllä — onhan pakkauksen lähtöpäässä vain ”tyhmä kana” (mikä sekin on myytti). Luultavasti tuotteen alkuperälle ei edes suoda ajatuksen häivääkään. Ihmetellään uutisointia uhanalaisesta raakusta (”Muutama simpukka kuoli, mitä sitten!”) eikä välitetä siitä, että raakku on elävä olento.

Kun empatiakyky on näin suppea, ei ole ihme, että maailma on miljardeille eläimille todella kurja paikka. Joku voi katsoa kuvaa nälkiintyneestä, sodan jalkoihin jääneestä koirasta ja sanoa: Älä auta. Joku voi katsoa kuvaa liian pienessä verkkopohjaisessa häkissä elävästä minkistä ja puhista: Mikseivät nämä kettutytöt mene auttamaan vanhuksia? Tällaisella ihmisellä täytyy olla todella kova sydän.

Mutta miksi tämänkaltainen kommentointi eli whataboutismi on hyödytöntä?

1. Eläinten auttaminen ei ole pois ihmisten auttamiselta. Voi olla vegaani ja samaan aikaan toimia ystävänä vanhukselle. Myöskään yhden ihmisryhmän auttaminen ei ole pois toisen ihmisryhmän tukemiselta.

2. Mikä tahansa apu tekee maailmasta paremman paikan. Jollain on resurssia tehdä enemmän, toisella vähemmän, mutta ei ole mitään syytä olla tekemättä.

3. Avun tarvitsijoita on mahdotonta laittaa tärkeysjärjestykseen. Ilta-Sanomien kommenttipalstan Pentti ei voi määrätä, että nyt autetaan vain vanhuksia eikä ketään muuta.

4. Jokaisella on oikeus valita omaa sydäntään lähellä olevat auttamiskohteet. Mitä ketään haittaa, jos narkkarinuori pääsee jaloilleen?

5. Usein pahimmat marisijat ovat niitä, jotka eivät tee itse mitään. Tekijät tekevät, ja valittajat valittavat. Tekijät eivät voi kuitenkaan tehdä kaikkea valittajien puolesta. Seuraavan kerran, kun tekee mieli kirjoittaa ”auttaisivat mieluummin vanhuksia”, voi ottaa selvää, mitä itse voisi tehdä ikääntyneiden hyväksi.

6. Jos lehtijutun tai postauksen aihe on jääkarhujen ahdinko, silloin puhutaan jääkarhuista. Vanhustenhoidon kritiikki on myös tärkeää, mutta sen paikka ja aika on toisaalla.

Sanottakoon, etten ole mikään ihmisvihaaja, vaikka uskoni ihmislajiin onkin vähäinen. En pärjäisi ilman yhteiskuntaa ympärilläni. Toivoisin vain, että yhä useammalla ihmisellä olisi sydäntä kaikista heikoimmassa asemassa oleville: siis eläimille.

Kuvat: Pixabay.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Vastuullisuus

Joanne Harris: The Moonlight Market

Joanne Harrisin The Moonlight Market on kiehtova aikuisten satu keijuista, vuosisatoja jatkuneesta sodasta ja (tietenkin) rakkaudesta, joka voi muuttaa maailmaa.

Tom Argent on valokuvaaja, jonka liikkeeseen astuu eräänä päivänä kuvankaunis nainen, Vanessa. Tom joutuu lumouksen valtaan ja lähtee seuraamaan Vanessaa, joka johdattaa hänet todellisuuteen, jota tavallinen lontoolainen ei näe.

Vaikka Tomia on lapsuudesta saakka kehotettu uskomaan vain omiin silmiinsä, on hän yhtäkkiä sisällä taiassa. Kaikki kulminoituu täydenkuun markkinoihin vanhalla sillalla: myyjät tuntuvat tuntevan hänet, mutta hän ei tunne ketään. Onko hän kuitenkin ollut paikassa aikaisemmin?

Hiljalleen hän tutustuu päivän ja yön väen valtataisteluihin, muistoilla ostettaviin loitsuihin ja hämähäkinseitteihin, jotka kuljettavat ajasta ja paikasta toiseen. Hän alkaa huomata, että sadut ovatkin totta.

Satujen tapaan The Moonlight Market on taianomainen, täynnään keijupölyä. Siinä on myös saduista tutut elementit: kuningas, kuningatar, prinssi, valtakunta, kirous, valituksi tuleminen. Lisäksi kerrontaa määrittää tietynlainen yksioikoisuus, kuten päättymättömän sodan heppoiset motiivit. (Ei sillä, että ihmistenkään sodissa mitään järkeä olisi.)

Päähenkilönä Tom on paikoin uskomattoman raivostuttava typerys, joka tekee samat virheet kerta toisensa jälkeen, samanlaisella kiihkolla kuin jäniksen perään säntäävä koira. Jossain kohtaa se alkaa tuntua jo naurettavalta, mutta ehkä se on tarkoituskin — onhan Tom lumottu, ja niin vahva on lumous.

Kirja sopiikin kaikille, jotka haluavat lumoutua ja kadota hetkeksi näkymättömään Lontooseen.

Kulttuuri Kirjat