Katri Alatalo: Kesäkuu
15-vuotiaan Julin kesä alkaa surkeasti: hänet pakotetaan kesäleirille, jolle osallistuminen ei kiinnosta häntä tippaakaan. Jo ensimmäisenä yönä Juli varastaa leiriohjaajan auton ja lähtee omille teilleen — tai ainakin melkein, sillä vastentahtoisesti hän joutuu ottamaan pakobiilin kyytiin toisen karkulaisen, kameran kanssa heiluvan Baon.
Katri Alatalon nuortenromaani Kesäkuu kertoo yhdestä yöstä Julin ja Baon elämässä, yöstä jonka aikana tapahtuu paljon, joka on täynnä päähänpistoja, kylmää järvivettä, rantahiekkaa, syvällisiä keskusteluja, toilailuja ja uusia oivalluksia. Niiden keskellä syntyy ystävyys kahden omalla tavallaan ulkopuolisen välille.
Minäkertoja Juli on Holden Caulfieldin kaltainen hahmo, piikit pystyssä kaikkea ja kaikkia vastaan. Vihaisen kuoren alla on kuitenkin kaipuuta johonkin, mikä on jäänyt puuttumaan:
”Ajattelin tyyppejä, jotka viettivät niin paljon aikaa yhdessä että rupesivat muistuttamaan toisiaan, niin paljon että niistä puhuttiinkin kaksikkona, ja selfieiden sijaan ne ottivat welfieitä. Me, me, me, me. Ne eivät tehneet mitään yksikköinä. Lila ja Liina. Hilma ja Tipsu. Juli ja… Siihen jatkoksi ei koskaan ollut ollut ketään.”
Myös Bao tietää, mitä ulkopuolisuus on:
”Ne huomasivat, että en mä sopinut mihinkään, olin kuin sellainen ärsyttävä ylimääräinen palapelin pala. Mikä klisee. Toisaalta taas. Mä olen ehtinyt tarkkailla aika monia porukoita. Ulkopuolelta näkee tosi tarkkaan. Useimmilla ihmisillä on lauma tuttuja ympärillään, mutta ne suhteet on tosi pinnallisia.”
Pikkutunneilla käydyissä keskusteluissa liikutaan syvissä vesissä, mutta teoksessa on myös huumoria. Kerronnassa ja dialogissa on samaa pisteliästä tyyliä, jota Tuija Lehtisen nuortenkirjojen lukijat ovat kautta aikojen rakastaneet.
”Voi luoja. Voi luoja, mä aloin vähitellen ymmärtää, millaista olisi elää taiteilijan kanssa. Tällaistako niiden kanssa neuvottelu on? Järkeä eivät kuuntele.”
On raikasta, että romaani keskittyy ystävyyteen eikä romanttiseen rakkauteen. Juli ja Bao ovat epätodennäköiset ystävykset, ja ehkä juuri siksi he puhuvat alusta asti toisilleen hyvin suoraan — ja päätyvät jakamaan kipeitäkin asioita.
Kirja saa aikaan sekamelskan monenlaisia tunteita: haikeutta, muistoja, samastumista siihen ettei kuulu, arvostusta ihan jokaista ystävyyttä kohtaan, jonka on elämänsä varrella onnistunut solmimaan. Lisäksi se on loistava lukukokemus: jos Herra Ylppö koki Magdalena Hain Sarvijumalaa lukiessaan tekstin ”imua”, minä puolestani olisin lukenut Kesäkuun helposti samalta istumalta.
