Tähtiä yhdestä viiteen
Äänikirjasovellus pyytää arvioimaan kirjan asteikolla yhdestä viiteen. Monesti laitan arvion — ehkä algoritmi osaa suositella minulle siten paremmin minun makuuni sopivia kirjoja?
Aloin miettiä tähtiluokituksen kriteereitä: millainen on viiden tähden kirja, millainen yhden? Arvosteluissa painaa vain subjektiivinen näkemykseni. Suoraan sanottuna en mieti esimerkiksi sitä, onko teos teknisesti hyvä (todennäköisesti, jos se on ylittänyt julkaisukynnyksen) tai olenko kohderyhmää. Yksi tai kolme tähteä napsahtaa ihan omalla mielivaltaisella perustelullani.
Annan teokselle hyvin harvoin viisi tähteä. Sen täytyy silloin olla mielestäni täydellinen. Vangitseva, tunnelmallinen, ehkä epäodotuksenmukainen, tarkkaan hiottu, yllättävä, elämänmakuinen, tunnistettava. Monesti tällaisen tarinan jälkeen täytyy pitää pieni tauko, ennen kuin voi siirtyä seuraavan kirjan maailmaan.
Viiden tähden kirjoja: Celeste Ngin teokset, Harry Potter -sarja, Donna Tarttin Pieni ystävä ja Tikli, Erin Kellyn Älä jää pimeään, Nadia Muradin Viimeinen tyttö. Yllättäen BookBeatia selatessani huomasin, että olin antanut viisi tähteä myös Minna Eväsojan Melkein geisha -kirjalle.
Neljä tähteä kirja saa, kun se on todella hyvä, mutta siitä jää puuttumaan se suurin vau-efekti. Monet dekkarit ovat tällaisia: mukaansatempaavia, jännittäviä, taitavasti kirjoitettuja — kaiken kaikkiaan time well spent. Neljä tähteä ovat saaneet muun muassa Sofia Sarenbrandtin, Anna Janssonin ja Camilla Greben rikosromaanit. Olen pitänyt myös Kristiina Vuoren Elinan surmasta ja Jere Nurmisen Kiirasta, jonka kuuntelu piti aina välillä keskeyttää, jotta pystyi katsomaan kirjassa viitatun taitoluisteluesityksen.
Kolmen tähden kirjat ovat ihan ok. Ei voi hihkua eikä ylistää, mutta aika ei ole myöskään mennyt ihan hukkaan. Kirja on ehkä ennalta-arvattava tai siinä ei ole punaista lankaa, se ei onnistu koskettamaan tai rakenteelliset ratkaisut eivät ole omaan makuun. Emma Rousin Täydelliset vieraat muistuttaa loppuratkaisultaan kirjailijan edellistä teosta (sotkuiset sukulaisuussuhteet), Terhi Kokkosen Rajamaassa ei tunnu olevan mitään pointtia, Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja toistaa vähän itseään, Thomas Erikson lypsää ihmisten väriluokitteluaiheestaan kirjan toisensa perään. Viihdyttäviä kirjoja silti.
Rakas Evan Hansen -kirjassa on kiinnostava idea, ja nauroin monta kertaa sitä lukiessani, mutta silti se ehkä junnaa paikallaan ja on välillä puuduttavakin. Historian jännät naiset -tietokirjassa on loistava idea, mutta ehkä äänikirjamuoto ei siihen sovi, sillä tuntui, että naisia vain marssitetaan teoksen läpi jonossa, eikä monestakaan jää loppujen lopuksi mitään mieleen.
Kahden tähden kirjat tulee luettua tai kuunneltua, vaikka lopuksi jää käteen lähinnä pettymys. Karolina Ramqvistin Karhunainen yhdistää kirjailijan oman elämän sekä saarelle hylätyn karhunaisen elämän, eikä se onnistu kovin kiinnostavasti. Tietysti jos kirjoittaja olisi tarinoinut vain karhunaisesta, aiheesta tuskin olisi edes saanut kokonaista kirjaa. Robert Galbraithin dekkareita olen uskollisesti yrittänyt lukea (rakastanhan Pottereita!), mutta hidastempoisuudessaan ne ovat aika tylsiä. En enää välittäisi lukea kovin väkivaltaisia dekkareita, mutta esimerkiksi Adam Bradleyn cosy crimea lukiessa ajatukset lähtevät harhailemaan. Sääli, sillä haluaisin kovasti tykätä niistä.
Yhden tähden kirjat jäävät usein kesken, mutta olen niitä joitakin kappaleita myös kahlannut (jostain syystä) läpi. Täydellisellä sekavuudellaan loistaa Joel Dickerin Stephanie Mailerin katoaminen. Sekavalta ja tylsältä tuntui myös Äärimmäisen onnen ministeriö, vaikka Joutavuuksien jumalasta pidinkin. Tästä olemme todennäköisesti kaikkien maailman kriitikoiden kanssa eri mieltä.
Marko Hautalan Pimeän arkkitehti jätti vain ällistyksen tunteen: mitä ihmettä mä just luin? Kerrostaloon sijoittuva jännäri, jossa on mukana arkkitehtuuria ja kummallista mytologiaa… Siis mitä? Lena Dunhamin Not that kind of girlille en antanut kovin pitkään mahdollisuutta, koska ei nyt vain jaksa kiinnostaa parikymppisen naisen seksikokemukset (olen jo Sinkkuelämäni katsonut — vieläkö oikeasti seksillä myydään?).
Arviointi on aina henkilökohtaista, ja joku saattaa samastua Dunhamiin ja jännittää Pimeän arkkitehdin kuivaushuoneessa. Jotkut taas jättävät mieluusti tähdet ja arvosanat antamatta.