Taiten tehty Navalny-dokumentti surettaa (mutta myös naurattaa)
En tiedä, onko minulla mitään uutta sanottavaa Daniel Roherin ohjaamasta Navalny-dokumentista (2022) — niin hyvin siitä on kirjoitettu eri paikoissa. Tekee kuitenkin mieli kirjoittaa, sillä dokumentti ja sen päähenkilö Aleksei Navalnyi tekivät vaikutuksen. Jos et ole vielä kuullut Navalnysta mitään, jää ihmeessä lukemaan, mistä on kyse.
Dokumentissa seurataan Vladimir Putinin pahinta vihollista, Aleksei Navalnyia. Navalnyista piirtyy hyvin karismaattinen ja huumorintajuinen kuva: hän on yleisön villitsevä puhuja, päämäärätietoinen korruptionpaljastaja sekä charmantti puoliso ja isä. Asenne on leppoisa jopa murhayrityksen jälkeen.
Dokumentin ansio on se, miten lähelle se tuo Navalnyin — siinä lukuisatkaan kirjat ja artikkelit eivät onnistu. Navalnyi katsoo suoraan kameraan ja puhuu, vitsailee mutta on kuitenkin vakavan asian ytimessä. Koska kaikki päättyi niin kuin päättyi, on surullista katsoa Navalnyia ruudun läpi silmiin.
Mitkään kirjoitetut sanat eivät pysty kuvaamaan sitä hetkeä lentokoneessa, kun oppositiojohtajan myrkytysoireet alkavat. Videokamera on mukana, ja kamera on mukana myös, kun vaimo Julija Navalnaja yrittää päästä katsomaan miestään sairaalaan. Jälkipolville ikuistettuna on myös teho-osaston lääkäri, joka naama peruslukemilla vastustaa Navalnyin siirtämistä luotettavamman hoidon piiriin.
Putinin harmiksi Navalnyi selviää murhayrityksestä ja pysyttelee turvapaikan tarjonneessa Saksassa muutaman kuukauden. Sinä aikana Bellingcat-toimittaja Christo Grozev saa selville Navalnyin myrkyttäjät, ja Roherin teos dokumentoi kaiken. Ollaan absurdiuden huipulla, kun Navalnyi soittelee miehille, jotka olivat toteuttamassa salamurhaa. Esiintyessään turvallisuuspalvelun agenttina tämä saa operaatiossa mukana olleen kemistin lankaan. Mies pohtii puhelimessa, mikä salajuonessa meni pieleen:
”Yritämme ottaa kaiken huomioon, mutta lentokoneen hätälaskeutuminen muutti tilannetta kannaltamme huonompaan suuntaan. Jos lento olisi kestänyt pidempään, tilanne olisi voinut mennä toisin.”
”Ensihoitajat toimivat heti. Häneen piikitettiin jonkinlaista vastamyrkkyä. Jos kone olisi ollut ilmassa pidempään, asiat olisivat sujuneet suunnitellusti.”
Navalnyin ryhmän reaktioista huomaa, että käsissä on kultakimpale. Pilke silmäkulmassa Navalnyi jatkaa kemistin haastattelua omasta murhayrityksestään. Kalsarimyrkytyksestäkin voi tehdä pilaa.
Kemistin kohtalo puolestaan ei ole kovin hauska. Navalnyi sanoo ääneen kylmän totuuden: ”Hän paljasti kaiken. Aivan uskomatonta. Voi raukkaa. He tappavat hänet. He tappavat hänet. Hänet tullaan tappamaan.”
Melkein voisi käydä sääliksi, mutta sitten muistaa, että kemisti itse on ollut osallisena murhayritykseen — ilmeisesti ilman mitään tunnontuskia, niin neutraalisti tämä murhajuonen epäonnistumista analysoi. Puhelun julkistamisen jälkeen mies katoaa, eikä häntä ole tähän päivään mennessä löydetty.
Dokumentti päättyy Navalnyin pidätykseen venäläisellä lentokentällä. On perusteltua sanoa, että Navalnyin olisi ollut järkevää pysyä poissa kotimaastaan ja jatkaa vaikuttamistyötään muualla. Mutta Navalnyi on periaatteen mies, ja rohkea. Hän palaa Venäjälle vastustamaan Putinia ja kuolee myöhemmin marttyyrina. Luultavasti Venäjä kaipaisi enemmän hänen kaltaisiaan ihmisiä, mutta lohduttavaa on, että vaikka valokeila oli Navalnyissa, hän ei taistellut yksin, minkä dokumenttikin näyttää. Ja nyt hänen työtään jatkaa Julija Navalnaja.
Katsoin dokumenttia henkeä pidätellen ja koin sen aikana tunteiden kirjon: hämmästyksen, pelon, raivon, surun ja ilon. Vaikka filmi kertoo Putinin Venäjän hulluudesta, loppuun asti vitsaillut Navalnyi saa myös nauramaan ääneen.
Navalnyilla on myös vakavampi viesti, jota on jo ehditty siteerata moneen otteeseen:
”Älkää luovuttako. Jos minut tapetaan, olemme äärimmäisen voimakkaita. Ainoa tarvittava asia pahan voittoon on se, etteivät hyvät ihmiset tee mitään. Älkää olko passiivisia.”