Tavoite: jätä huonot kirjat kesken!
Miksi minun on niin vaikea jättää huonoa kirjaa kesken? Luen romaania, joka ei nappaa, ja odotan sen loppumista, jotta voin aloittaa uuden, kiinnostavamman kirjan. Eihän siinä ole mitään järkeä.
Moni on fiksusti vetänyt linjan, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi huonoihin kirjoihin (ja huonoihin mihin tahansa). Minun kummallinen logiikkani on kuitenkin tähän mennessä ollut hallitsevampi kuin tämä järkevä periaate.
Olen tähän asti ajatellut, että jos olen käyttänyt kirjaan jo esimerkiksi kaksi tuntia, se parituntinen on hukkaan heitettyä aikaa, jos en saata kirjaa loppuun. Tällä perusteella voin kahlata teosta läpi vielä seuraavat kymmenen tuntia, ja jos se ei ole mikään lukuelämys, on aikaa vedetty viemäristä alas enemmän kuin muutama kuusikymmentäminuuttinen. Logiikkaa on siis aika tarkastella uudestaan.
Kirjat ovat yleensä lukemisen arvoisia, mutta aloin kirota hölmöä käyttäytymismalliani viime viikolla, kun pikaluin harvinaisen typerää kirjaa, Anne-Marie Caseyn An Englishwoman in New Yorkia. Romaani perustuu Caseyn omiin kokemuksiin Manhattanilla, mutta niistä ei näköjään saa edes hauskoja anekdootteja. Teos on täysin merkityksetön. Tapahtumat eivät liity toisiinsa: kirja alkaa hautajaisilla Lontoossa (missä se New York on?), eikä siellä tavattuihin lukuisiin ihmisiin palata enää myöhemmin. Välillä ollaan illalliskutsuilla, vanhempainillassa tai hevoskuiskaajakurssilla, joista ei saada irti mitään. Nimiä droppaillaan siihen tahtiin, että minulla ei ollut enää mielenkiintoa siihen, kuka oli kuka, kuka teki mitä ja kenen lapsi tämä nyt oli.
Caseyn tv-käsikirjoittajatausta näkyy dialogissa, jossa on komediasarjaan kuviteltavissa olevaa nokkeluutta. Repliikit eivät kuitenkaan pitkälle kanna, kun tarinassa ei ole lainkaan punaista lankaa. Kaiken lisäksi kirjoittaja repii huumoria mm. koiran kuristamisesta talutushihnalla.
Äänikirjarintamalla onneton kuuntelukokemus syntyi Emma Stonexin Majakanvartijat-teoksesta, jonka ilmestymistä olin odottanut. Kolme majakanvartijaa katoaa jälkiä jättämättä, ja vuosia myöhemmin kirjailija päättää selvittää, mitä oikein tapahtui.Kiehtova mysteeri oli tästä kirjasta kuitenkin kaukana. Perheenjäsenten haastatteluista paljastuu ihmissuhdedraamaa ja salaisuuksia, mutta henkilöt eivät ole kovin kiinnostavia ja juonenkäänteitä on niukasti. Lisäksi kirjan lukijan ääni on pehmeän lempeä — se sopisi paremmin Maaret Kallion kolumneihin kuin jännäriin.
Mutta missä vaiheessa kirjan voi jättää kesken? Milloin voi olla varma, että nyt ei lähde eikä tule lähtemäänkään? Onko siinäkään mitään järkeä, että lukee tunnin kymmentä eri teosta, ennen kuin löytää tarpeeksi kiinnostavan?
Vaikka tiedän makuni lukijana, pelkkä mielenkiintoinen juonikuvaus ei tee kirjasta hyvää. Siksi huteja sattuu välillä väistämättä, ja siksi on ihanaa lukea tuttuja kirjailijoita, joiden viihdyttävyyteen voi aina luottaa. Esimerkiksi Camilla Greben ja Åsa Träffin Levoton mieli tempaisi heti mukaansa…
Tämän vuoden kirjallinen tavoitteeni olkoon se, että jätän huonot romaanit useammin kesken. Lopetan, jos luettava alkaa tuntua pakkopullalta. Lukemisen on tarkoitus olla hauskaa ja tehdä edes jonkinlainen vaikutus. An Englishwoman in New York alkaa jo haihtua mielestä.
Jätätkö sinä helposti kirjat kesken?