Väkivaltainen ja väkivallaton mysteeri: miksi pidin Grebestä ja kyllästyin Kepleriin?
Camilla Greben Ajasta ikuisuuteen -teos on suljetun huoneen mysteeri. Sisältäpäin lukitusta mökistä löydetään kuristettu nuori nainen ja kaksi veljestä, Harry ja David. Kumpikaan veljeksistä ei myönnä murhaa, mutta kuka ulkopuolinen olisi voinut päästä suljettuun rakennukseen ja sieltä ulos jälkiä jättämättä? Grebe on luonut mielenkiintoisen arvoituksen, joka saa minutkin pohtimaan mahdollisia vaihtoehtoja. Järkevää ratkaisua ei keksitä, ja epäilykset vaikuttavat tuhoisasti perheenjäsenten väleihin. Mysteerin lisäksi kirjassa keskitytäänkin paljon päähenkilöiden sisäiseen maailmaan.
Lars Kepler taas on viime vuosina muuttanut Joona Linna -sarjaansa entistä enemmän amerikkalaisten toimintaelokuvien suuntaan. Ihmisiä kuolee joukolla, on räjähdyksiä, on helikoptereita, on sivuluisussa kulkevia autoja sekä Ruotsia vainoavia sarjamurhaajia. Uusimmassa Hämähäkki-dekkarissakin on sarjamurhaaja, joka luonnollisesti on älykäs, leikkii poliisin kanssa ja on punonut mestarillisen tappojuonen — kaikki jo vähän kuluneita nykyjännäreiden elementtejä.
Murhaajalla on tähtäimessään Saga Bauer ja Joona Linna. Suunnitelma tehdään alusta asti selväksi: tappaja aikoo surmata yhdeksän ihmistä, joista yksi tulee olemaan Joona. Vain Saga voi pelastaa Joonan ja muut uhrit, mikäli hoksaa ajoissa murhaajan keksimät arvoitukset. Taas perinteinen dekkariominaisuus: kilpajuoksu aikaa vastaan.
Kun äänikirja on 17 tuntia ja 26 minuuttia pitkä, arvata saattaa, että uhriluku ei jää yhteen. En varmaan spoilaa liikaa, jos totean, että raa’at murhat seuraavat toisiaan. Pääpaino on toiminnalla, ja kuolemat ovat kuin tietokonepelin tapahtumia ja ihmiset Alexander Ahndorilin ja Alexandra Coelho Ahndorilin pelinappuloita. Toisin kuin Greben romaanissa, psykologinen puoli jää minimiin, vaikka välillä kerrotaankin, että Saga on surullinen jonkun murhatun kohtalosta. Sen jälkeen voidaankin jatkaa vaihtuvien juonenkäänteiden parissa.
Jos Greben romaanissa mysteeri on itsetarkoitus, Keplerin teoksessa se on väkivalta. Toki kirjailija-aviopari hallitsee myös jännityksen luomisen: kohtaukset, joissa murhaajan seuraava kohde on yksin ja koettaa paeta tekijää, ovat pelottavia. Greben teosta puolestaan uskaltaa lukea yksin yöllä sängyssä, mikä kaikille lukijoille ei taas ole edes toivottavaa.
Sekä Ajasta ikuisuuteen että Hämähäkki ovat Bookbeat-kommenttien perusteella jakaneet lukijoita. Greben teosta on sanottu kirjailijan parhaaksi mutta toisaalta myös moitittu tylsäksi: ”turhia jorinoita, perhesuhdedraamaa, ei dekkaritunnelmaa”. Hämähäkki taas on saanut Kepler-fanit hehkuttamaan taattua laatua, mutta on myös lukijoita, jotka ovat kokeneet kirjan kuin minä: ”väkivallalla mässäilyä tuttuun tapaan, kaiken kaikkiaan väsähtänyt tunnelma”. Eräs kommentoija kirjoittaa: ”Kuviot käyvät kirja kirjalta vauhdikkaammiksi, mikä ei välttämättä ole plussaa.”
Minulle lopputulos on tämä: luen seuraavankin Camilla Greben teoksen, mutta Keplerin taidan jatkossa unohtaa.
Oletko sinä jo lukenut nämä uutuudet? Mitä mieltä olit?