Yu Miri: Uenon asema — kodittomien elämästä ja kuolemasta

– – nyt poliisi ja puiston ylläpito-osasto kierteli täällä, ja lammen lähiseudun asukkaat soittelivat valituspuheluja alueen viranomaisille. Ohi kulkiessa ihmiset käänsivät katseensa pois, mutta samaan aikaan moni piti kodittomia silmällä.

Yū Mirin Uenon aseman minäkertoja on kuolleen kodittoman haamu. Se kiertelee paikoissa, joissa se ennen eli: Uenon asemalla ja puistossa, jonka nurmen asunnottomien pressuhökkelit ovat täyttäneet. Kertoja palaa myös menneisyyteensä, aikaan ennen yhteiskunnan laidalle päätymistä.

Kummitteleva mies ei tosiaan aina ole ollut koditon. Hän on kuitenkin tuhlannut elämänsä tekemällä töitä samaan aikaan, kun vaimo on kasvattanut pariskunnan lapset. Yhtäkkiä mies havahtuu siihen, miten elämä on parinkymmenen vuoden ajan ollut kovin tyhjää — eikä hän edes tunne jälkikasvuaan. Se lienee tyypillinen japanilaisen yhteiskunnan tragedia, ja jotain japanilaista ajatuksenjuoksua taitaa olla myös siinä, miksi kertoja lopulta päätyy hökkelikylään asumaan (liikoja spoilaamatta).

Yū Miri osaa herättää lukijassa tunteita mutta myös tuoda tekstiin leppoisia, arkisia pilkahduksia, kun päähenkilö kuulee puistossa kulkevien ihmisten keskusteluja. Näillä ihmisillä on koti ja läheisiä, joista puhua, mutta lisäksi suomalaisten tavoin japanilaisetkin jutustelevat säästä, kuten nämä kaksi iäkästä naista sateenvarjojensa alla:

”Aamusta asti tainnut olla 22 astetta.”

”Niinpä.”

”Ei voi sanoa, että olisi kylmä, mutta viileä kumminkin. Tuntuu, että jäädyn!”

”Hurjan kylmä!”

Kaikki on suhteellista!

Pienet dialogit tuovat hieman valoa kurjuuden keskelle, sillä kodittomien elämä ei ole helppoa. Se on selviytymistä ja väkivallan pelkoa, toimeentulon etsimistä tölkkejä keräämällä. Pikkuinen, vain 152-sivuinen kirja liikuttaa ja surettaa, sen loppu itkettää ja kauhistuttaa.