Koiranelämää! (toivepostaus)
Heipähei (tai siis hauhau!) kaikki äitini blogin lukijat! Tämä postaus on lukijan toive ja se kertoo minusta! Alkuun tosin ajattelin että minulla on parempaakin tekemistä kuin olla äitini haastateltavana, mutta menkööt nyt tämän kerran- saanpa kerrankin edes hetkeksi aikaa jakamattoman huomion. Meillä on nimittäin viime aikoina asustanut jokin omituinen vikisevä ja kitisevä käärö, jonka ympärillä äiti ja isi hyörii koko ajan. Siis koko ajan. Olen salaa toivonut että olisi täällä vain lainassa mutta jäädäkseen tuo tuntuu tulleen. Minulla on sitä paitsi kana kynittävänä käärön kanssa; se potkaisi minua kerran päähän kun kuljin ohitseen. Ja äiti ja isi vaan nauroi. Minä kuitenkin pelkään kääröä hiukan (se on niin ennalta-arvaamaton- ja kaiken lisäksi minua isompi), joten en ole vielä uskaltautunut kostamaan.
Takaisin minuun. Olen Olivia, alias Sylvi Helmiäinen, ja synnyin Kennelissä Hangossa reilut 12 vuotta sitten. Minulla on kaksi siskoa, toinen on Sohvi, toisen nimeä en muista. Äitini oli Blondi (hmm, ihan kuin olisin joskus kuullut nykyistä äitiäni kutsuttavan samoin) ja isäni Äijä. Blondi on kaunein koskaan näkemäni chihu, valkoinen ja pitkäkarvainen. Kävimme tapaamassa Blondia kun olin muutaman kuukauden ikäinen, ja muistin hänet heti: pussasimme toisiamme kuonoihin (vaikka tuolloin pelkäsin jo kaikkia muita koiria). Isääni en ole koskaan tavannut, mutta hän oli kuulema lyhytkarvainen ja musta ruskein merkein. Minusta tuli sitten soopeli, eli vaaleanruskea tummalla selkäviirulla (viirua ei tosin enää näy). Onneksi olen juuri tämän värinen ja tyttö, sillä niillä perustein äitini minut valitsi! Luonteeni ei kuulema tehnyt vaikutusta; olin pentuna aika ärhäkkä ja omapäinen. Ravasin joka hetki äitini perässä, komensin, ja yritin purra kun kynsiäni leikattiin. Äitini on kuitenkin tarvittaessa aika topakka tapaus, joten hän pisti minut ruotuun sumupullolla, ja laittamalla tarvittaessa ”jäähylle” toiseen huoneeseen. Lopulta annoin periksi ja minusta kasvoi kiltti ja ystävällinen chihu. Allaolevissa kuvissa olen ihan pieni pentu. Ensimmäisessä olen matkalla kennelistä uuteen kotiin – onpa äitikin siinä nuoren näköinen!
Minulla on ainakin miljoona lempinimeä, kuten Nipsu ja Yoda (muistutan kuulema ulkonäöltäni kyseisiä satuhahmoja – pyh ja pah, sanon minä!) Välillä olen myös Tepi, Telivia, Molivia, Selivia, Kalevia, Keijo, Sirpa, Tessu, Tellu, Tepa, Lepa ja Kallu – älkää edes kysykö minkä vuoksi, mutta isi nämä lempinimet on antanut. Kaikkein loukkaavimpana pidän kuitenkin sitä, kun minua verrataan toisinaan jänikseen, oravaan, rottaan, kettuun tai kissaan – koirahan minä olen, en ”kissamainen” tai ”en kunnon koira”, kuten olen äidin ja isin joskus kuullut sanovan. Siitä olen kuitenkin ylpeä, että äiti antoi minulle Olivia – nimen koska se on nimi jonka hän olisi halunnut antaa tyttärelleen. Olivia on äitini mielestäni kaunis nimi.
En ole erityisen tyypillinen rotuni edustaja, vaan pikemminkin hiukan herkkä ja arka. Jos vastaan tulee toinen koira poistun mieluummin takavasemmalle kuin alan räksyttämään. En muutoinkaan perusta haukkumisesta kuin ainoastaan leikkiessäni. Pelkään lintuja kuten puluja, sekä kaikkea kahisevaa ja rahisevaa. Sensijaan imuria, ukkosta tai ilotulituksia en pelkää laisinkaan (tai no ehkä ihan vähän, kerran menin sohvan taakse piiloon kun satuin olemaan yksin ilotulitusten alkaessa). Äitini mielestä olen hassu, kun pelkään jotain pientä ja harmitonta, mutten välitä suuresta ja oikeasti vaarallisesta.
Ruoan suhteen olen äitini mielestä nirso, itse sanoisin että ymmärrän hyvän päälle. Raksuni ovat tiettyä Royal caninia, mikään muu ei nyt vaan maistu samalle vaikka äitini yrittänyt onkin. Suurinta herkkuani on Kivikylän lihapullat (en syö äidin enkä mummin tekemiä, enkä mitään muuta merkkiä), myös makkara ja nakit maistuu (kuorittuina). Jauheliha ja kana ja ruisleipä (viimeksimainittu varsinkin paahdettuna ja voilla) kelpaa mainiosti, mutta eipä sitten oikein mikään muu. En syö juustoja enkä leikkeleitä, en kasviksia, en edes maksalaatikkoa, enkä mitään makeaa. Ja ”koirannameja”, niitä varsinkaan en syö, en myöskään puruluita tai luita ylipäätään – hyi, kuka moiset on edes keksinyt!
Lempipuuhaani on raksujen saalistaminen, sekä pehmoleluilla (ei vinkuvilla!) ja pullonkorkeilla leikkiminen. Tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa olen elementissäni – onhan lämmin kesäpäivä, tassujen alla pehmeä nurmi, ja olen saanut suuhuni pullonkorkin! Äitiä on joskus hävettänyt kun olen saattanut alkaa haukkumalla kerjäämään ventovieraan vastaantulijan pullonkorkkia itselleni. Lenkkien päälle en perusta ollenkaan- menen ulos vain jos on lämmintä (muttei liian), tyyntä ja kuivaa. Kävelen mieluiten nurmikolla, en hiekalla tai asfaltilla. Jostain syystä äitini kutsuu minua prinsessaksi ja draamaqueeniksi. Rakastan hellyyttä, rapsutuksia ja isin jalkojen nuolemista. Kerran pökerryin saunaan enkä ole sen jälkeen perustanut saunomisesta. Inhoan myös uimista. Ja kärpäsiä. Mutta koirahieronta on mukavaa. Äiti on käyttänyt minua siinä nyt reilun vuoden verran joka kuukausi. Olen vuosien myötä saanut ikäviä lihasjumeja lapoihin, ja toisinaan kompuroin niiden vuoksi – koirahieronta auttaa tähän (vaikka äidin mielestä onkin epäreilua että hän ei pääse hierontaan mutta minä pääsen). Muutoin olen ollut koko tähänastisen elämäni todella terve. Koputan puuta (eli äitini päätä).
Isillä on sellainen typerä sääntö, että pääsen sänkyyn nukkumaan vasta aamulla kun isi lähtee töihin. Paitsi että nykyisin en pääse edes silloin, koska siellä nukkuu eräs nimeltämainitsematon käärö. Onneksi pääsen sentään sohvalle, ja onhan äiti ostanut minulle monta unelmanpehmeää petiä. Kaikkein kivointa on se, kun äiti ja isi leikkivät kanssani, suukottavat ja silittävät – joka päivä! Minusta tuntuu että äiti oikeasti tykkää minusta paljon. Ja kyllä isikin tykkää (ei se muuten ostaisi minulle joka viikko paketillista Kivikylän lihapullia). Koiranelämäni on siis useimmiten aika mukavaa ja leppoisaa. Kääröstä huolimatta.
Ps. Jos ruudun toisella puolella on Kivikylän tai Ikean tyyppejä, niin äiti on kiinnostunut kaupallisesta yhteistyöstä! Lihapullia tai pehmoja ei koskaan voi olla liikaa.
Pps. Kuulen mielellään koira-kuulumisia, erityisesti chihujen, mutta myös muiden rotujen!
Äiti haluaa sanoa lopuksi muutaman sanan:
Minulla oli lapsena paha eläinpöly-allergia, ja eniten sain oireita kissoista ja koirista. Olin surullinen luullessani, etten koskaan pysty ottamaan omaa koiraa (rakastan koiria kuten muitakin eläimiä). Aikuisiällä eräs ystäväni otta chihuahuan – pian huomasin etten heillä kyläillessäni saanut koirasta juuri mitään oireita, vaikka saatoimme nukkuakin vierekkäin. Niinpä rohkaistuin itsekin hankkimaan samanrotuisen koiran, ja toteuttamaan siten yhden suurimmista unelmistani. Olivian ollessa ihan pentu sain hänestä pieniä allergia-oireita, mutta pian ne hävisivät kokonaan ja siedätyin. Mikä onni! Koira on perheenjäsen joka ansaitsee tulla kohdelluksi lajin ja rodun ominaispiirteitä kunnioittaen. Olivia on reilun kahdentoista vuoden ajan ollut mukana kaikissa elämäni pienissä ja suurissa iloissa ja suruissa. Hän on lohduttanut minua, ilahduttanut minua, ja rakastanut minua ehdoitta. Hänellä on vain minut. Tulen pian kirjoittamaan erillisen postauksen koskien nyky-yhteiskunnassa yhä vallalla olevaa eläinten hyväksikäyttöä ja kaltoinkohtelua. Asia, mikä saa minut näkemään punaista – ihmisen tulee aina kunnioittaa luontoa ja eläimiä, aina, eikä koskaan asettua niiden yläpuolelle, ei koskaan.