Idean tähän blogi-postaukseen sain 4- vuotiaan poikani Vasu-keskustelun jälkeen. Keskustelu meni kaikin puolin oikein hyvin ja kivasti, mutta kirvoitti mieleni pohtimaan otsikon kysymystä. Lapsilta, pieniltäkin, tunnutaan nykyään vaadittavan paljon. Ainakin huomattavasti enemmän kuin itseltäni 4- vuotiaana. Kun aloitin koulun en osannut lukea enkä laskea – sinnepäinkään. Tuskin edes tunnistin kirjaimia tai numeroita muutamia enempää. En osannut käyttää saksia. Polkupyörälläkin opin ajamaan vasta (?) 6- vuotiaana. Ennen koulun alkua olin pieni tyttö joka leikki ja lauloi. En opetellut taitoja koulua varten. Kuitenkin, koulussa opin hyvin nopeasti niin lukemaan, laskemaan kuin leikkaamaan saksillakin. Läpi ala-asteen todistusten numerot olivat kahdeksaa, yhdeksää ja kymppiä, lukion päättö-todistuksen keski-arvo lopulta 9,7.

Minun lapsuudessani ei tehty lene – testejä. Poikani teki ko. testin neuvolassa viime keväänä juuri täytettyään neljä vuotta. Hän ”läpäisi” kaikki osiot lukuunottamatta saksilla leikkaamista sekä kuvioiden piirtämistä mallista. Saksilla olisi pitänyt pystyä leikkaamaan muistaakseni ympyrän muotoinen kuvio viivaa pitkin. Piirtämis-testistä poikani piirsi hyväksytysti neljä kuviota kuudesta – neliön yksi kulma jäi hiukan liian pyöreäksi, ja rastista tuli plussa. Kotona emme olleet koskaan harjoitelleet Saksilla leikkaamista ennen ko. testiä. Ei vain ollut tullut mieleen että taito olisi mitenkään tärkeä neljä vuotta täyttävälle. Toisekseen kukaan perheessämme ei erityisemmin nauti askartelusta. Leikkaamisen ja askartelun sijaan olemme piirtäneet, maalanneet, ”tuputelleet”, muovailleet ja tehneet hamahelmiä – pojalleni mieluisia asioita. Hän on osannut jo lähes vuoden päivät piirtää – neliön ja rastin sijaan – ihmishahmolle pään ja raajojen lisäksi hiukset, korvat, silmät yksityiskohtineen, nenän, vartalon, sormet ja varpaat.

Myöhemmin 4v. – lääkärissä lääkäri kertoi ettei lene-testin tulokset kerro oikeastaan mistään muusta kuin lapsen kiinnostuksenkohteista. Ne eivät korreloi lapsen taitojen kanssa eivätkä varsinkaan ennusta tulevaisuuden taidoista yhtään mitään. Lääkäri myös totesi että esim. pyöräilemisen harjoittelu ilman apupyöriä ei ole 4- vuotiaalle mitenkään tärkeää. Hän sanoi että voisimme aloitella tämän taidon harjoittelua ensi kesänä, aikaisintaan. Mielestäni aika viisas lääkäri. Jokainen ihminen oppii aivan varmasti polkupyöräilemään ilman apupyöriä. Yhtä varmasti kuin leikkaamaan saksalla. Tai piirtämään rastin ja neliön malleista. Miksi näillä – elämän kannalta ehkä hiukan epäolennaisilla – taidoilla täytyisi olla jokin kiveen hakattu aikataulu?

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä että lapsemme on oppinut kaikki taitonsa jo vauvasta saakka ”itsestään” ja omaan tahtiinsa. Ei opettamisen vaan oman kypsymisensä ja kiinnostuksensa kautta. Lusikalla syömisen, kävelemisen, potalla käymisen, ”yökuivuuden”, jalkapallon kuljettamisen, vauhdinoton keinussa, ihmisen piirtämisen, pyöräilyn appareilla ja niin edelleen. Hiihtämistä ja luistelua olemme muutamia kertoja kokeilleet – innostus ei ollut suurta joten olemme antaneet näiden taitojen odottaa. Uimaan, sukeltamaan ja kellumaan poikamme sensijaan oppi jo viime keväänä. Hän on vesipeto luonnostaan (osittain varmaan ulkoporeammeemme ansiosta). Lisäksi hän on hurjan taitava tanssimaan. Yhtäkään askelta tai ”moovia” emme ole mieheni kanssa hänelle opettaneet.

Vasu – keskustelussa lapsemme sai vaka-opelta paljon kehuja reippaudesta, iloisuudesta, ystävällisyydestä, hyvistä kaveritaidoista ja sosiaalisuudesta, omatoimisuudesta, hyvästä keskittymiskyvystä, hyvistä motorisista taidoista, musikaalisuudesta ja liikunallisuudesta, sekä innostuneisuudesta puuhaan kuin puuhaan. Tavoitteiksi opettaja oli kirjannut saksilla leikkaamisen, viikonpäivien oppimisen sekä pitkäjänteisyyden keskittyä (myös) kasvattajan määräämään leikkiin pitkäkestoisesti. Poikamme saattaa kuulema jättää palapelin kesken jos kaveri siirtyy tekemään hamahelmiä. Ihan hyviä tavoitteita varmaan, vaan onko kyseessä ihan oikeasti neljä-vuotiaalle tärkeät, tavoiteltavat taidot? Saksilla leikkaamisen vielä jotenkin ymmärrän vaikkakin ajattelen että riittäisi kun ko. taidon oppisi ensimmäisellä luokalla koulussa. Mitä tulee viikonpäiviin niin lapsemme osaa kyllä luetella ne mutta järjestys saattaa olla väärä. Tätäkin taitoa pidän hiukan epäolennaisena. Tai siis, eikä viikonpäivien(kin) kohdalla riitä niiden oppiminen silloin kun asialla alkaa oikeasti olla merkitystä lapsen elämässä? Kun alkaa koulu ja harrastukset, ja lapsi joutuu osin ottamaan itse vastuuta aikatauluista, kotitehtävistä jne.

Kaikkein ”hassuin” tavoite on mielestäni kuitenkin tuo leikissä pysyminen silloinkin kun lapsi ei ole itse saanut valita leikkiä. Poikaamme ei ole koskaan kiinnostanut palapelit. Hän ei ole koskaan juurikaan leikkinyt leluilla vaan useimmin työkaluilla, keittiövälineillä, soittimilla, sohvatyynyillä jne. Hänen lempileikkejään on majanrakennus, erilaisten ratojen rakentaminen sekä mielikuvitusleikit joissa hahmoina on ihmiset, ei lelut. Näihin lempipuuhiinsa hän jaksaa keskittyä vaikka toista tuntia putkeen, leikkiä vaihtamatta. Samoin hän on erittäin pitkäjänteinen tanssimisessa ja soittamisessa. Metsäretkillä ja puistoissa viihtyisi tunnista toiseen, samoin satuja kuunnellen. Ei kai leikkiä voi tai ole syytäkään arvottaa? Miksi jokaisen leikin ja puuhan pitäisi kiinnostaa lasta pitkäkestoisesti/tietyn ajan verran? Onhan aikuisillakin lempipuuhia ja ei niin mieluisia puuhia. On aika hupaisaa ajatella jos/kun päiväkodissa kellotetaan lasten leikkejä niin että tietyssä kasvattajan määräämässä leikissä/puuhassa pitää pysyä tietty aika. Ymmärrän että koulun alkaessa nämä asiat saavat uuden merkityksen. Koulussa pitää pystyä keskittymään tiettyyn asiaan tietty aika. Alle kouluikäisen lapsen tärkein tehtävä on mielestäni leikkiä ja olla lapsi. Nimenomaan leikkien omien kiinnostuksenkohteidensa mukaan. Tietenkin.

Alle kouluikäiselle lapselle tärkeitä taitoja ovat mielestäni itsenäinen pukeminen ja ruokaileminen, omien leikkien ja lelujen siivoaminen, roskien lajittelu, kotitöissä auttaminen ikätasoisesti. Ylipäätään kaikki ns. arkiset taidot, joiden osaaminen on tärkeää päivittäisissä toimissa. Vielä tärkeämpää on toisten ihmisten huomioiminen ja empatia-tajun kehittyminen hiljalleen. Oikean ja väärän erottaminen. Luonnon ja kaiken elämän kunnioittaminen. Sovussa leikkiminen.

Tällä kirjoituksella tarkoitukseni ei ole kritisoida lapseni päiväkodin käytäntöjä tai arvoja. Mieleeni tuli sekin että ehkä vasuun nyt vain on pakko kirjata jotain ja jos kaikki muu sujuu pääosin hyvin niin sitten kirjataan saksilla leikkaaminen, viikonpäivät ja leikin kuin leikin pitkäkestoisuus. Ja ymmärrän tämän ihan hyvin – itsekin olen varmasti kerran jos toisenkin opettajana ollessani kirjoittanut ns. diibadaabaa joihinkin papereihin kun on ollut pakko jotain kirjoittaa.

Aihe oon kuitenkin mielestäni tärkeä. Toivon ettei yhteiskuntamme muutu ajan saatossa yhä vaativammaksi jopa pieniä lapsia kohtaa. Toivon että lapset saavat olla lapsia mahdollisimman pitkään. Elää vailla huolta ja murhetta ja suorittamista. Leikkiä itselleen mieluisia leikkejä. Säilyttää uteliaisuuden ja ilon uusien taitojen oppimista kohtaan. Toivon että lapset saavat mahdollisimman pitkään nauttia lapsuudestaan. Suomalainen yhdeksän vuoden pakollinen peruskoulu on riittävän pitkä aika olla pitkäjänteinen, keskittymiskykyinen, tarkka ja tavoitteellinen. Se on aivan riittävän pitkä aika lapselle tehdä töitä ja suorittaa.

Näin sanoo entinen luokanopettaja. Joka ei muuten ole opettamalla opettanut lapselleen yhtään kirjainta tai numeroa tai yhtään mitään muutakaan. Haluan lapseni säilyttävän ilon kaikkea tekemäänsä kohtaan – mahdollisimman pitkään, mieluiten läpi elämän.