Vauvavuoden raskaimmat ja rakkaimmat top3
Viljami täyttää ensi viikolla yksi vuotta – vauvavuosi alkaa olemaan pulkassa ja paketoitu! Haikeaa – niin haikeaa – mutta samalla koen että meillä on mieheni kanssa takana melkoinen työvoitto. Olemme onnekkaita siinä että saimme terveen, hyväntuulisen lapsen (sekä myös todellisen ihmeen, koimmehan tahatonta lapsettomuutta usean vuoden ajan). Vauvavuotemme haasteet ovat liittyneet rikkonaisiin öihin (joita jaksaa 45- vuotiaana niin paljon huonommin kuin nuorempana), kropan kuormitukseen (ikä ei auta tässäkään asiassa), sekä toisaalta pandemian aiheuttamaan eristäytyneisyyteen tilanteessa jossa olimme jo valmiiksi ilman minkäänlaista tukiverkostoa kotipaikkakunnallamme. Kaikkein ihaninta on puolestaan ollut, yksinkertaisesti, äitiyden ja hoivaamisen ilo, sekä valtava rakkaus omaa lasta kohtaan.
Kokosin tähän postaukseen vauvavuoden raskaimmat ja rakkaimmat asiat. Toivon näiden tarjoavan vertaistukea sekä toisaalta jaettua iloa! Aloitan raskaimmista jutuista, sillä mielestäni aina on parempi päättää hyvään ja iloiseen.
Jatkuva univelka ja sen vaikutukset. Tähän en ollut varautunut. Viljami nukkui hyvin elämänsä noin viisi ensimmäistä kuukautta, sekä öisin että päivisin, minkä jälkeen alkoivat yhä jatkuvat yöhulinat. Oletan hulinoiden liittyvän uusiin motorisiin taitoihin ja aivojen kehitykseen, sekä myös hampaiden tuloon. Olemme mieheni kanssa nukkuneet viimeiset seitsemisen kuukautta muutaman tunnin yöunia, lähes joka yö. En ihmettele miksi valvottamista/toistuvaa herättämistä käytetään vankiloissa kidutuskeinona. Näiden kuukausien aikana olen haaveillut öistä joina saisin nukuttua vaikka edes viisi tuntia putkeen (uskon ihmisen kestävän lyhyitä yöunia paremmin kuin jatkuvaa heräilyä). Olemme kokeilleet vaikka ja mitä, hakeneet apua vaikka ja mistä. Tällä hetkellä tilanne on se, että mieheni nukuttaa Viljamin illalla pinnasänkyyn (tämä saattaa pahimmillaan kestää tunnin), minkä jälkeen lapsemme heräilee noin puolen tunnin/tunnin välein, kunnes haemme hänet puoliltaöin viereemme nukkumaan kun emme yksinkertaisesti enää jaksa muuta. Perhepedissä Viljami ei heräile niin tiuhaan kuin yksin nukkuessaan, mutta kuitenkin useamman kerran yössä – kunnes herää uuteen päivään klo 6 – 7 aamulla. Olen itse käyttänyt korvatulppia viimeisen kuukauden ajan (vaikka ne tuntuvatkin hiukan epämukavilta eikä nukkuminen niiden kanssa ole erityisen rentouttavaa), koska se ”demppaa” edes hiukan niin vauvan kitinää kuin mieheni kuorsausta. Unikoulua olemme univelan keskellä jaksaneet koittaa vain pari kertaa, tuloksetta. Toisaalta myöskään ajankohta ei ole ollut otollisin vauvan hampaiden teon vuoksi. Olisi upeaa omistaa vähillä unilla pärjäämisen supervoima. Valitettavasti unenpuutetta ei korvaa mikään eikä siihen auta mikään (tämä on fysiologinen tosiasia) – ei kahvi, ei energiajuoma, eikä edes rakkaus omaa lasta kohtaan.
Fyysinen kuormittavuus. Tähänkään en ollut varautunut. Kropan kuormittuminen alkoi erittäin hankalasti sujuneesta imetyksestä, mikä pakotti minut pahimmillaan kahdeksan kertaa vuorokaudessa erittäin hankaliin ja jännittyneisiin asentoihin. Imetyksen loputtua kroppaa on kuormittanut vauvan kantelu ja sittemmin jatkuvien seisomis- ja kävely-yritysten tukeminen. Viljami ei ole missään kohtaa viihtynyt kantoliinassa. Liikkumaan opittuaan hän ei ole viihtynyt juuri hetkeäkään paikoillaan. Pahimmillaan, joulun tienoilla, tämä tarkoitti sitä että ravasin koko päivän konttaavan lapsen perässä hänen noustessa tukea vasten seisomaan ihan koko ajan (toiset kuulema laittavat lapsiaan leikkikehään, valjaisiin tai vaikka pinnasänkyyn viihtymään hetken itsekseen – meillä tämä ei olisi ikinä onnistunut). Kolotuksia ja kipua on ollut päivittäin ihan joka puolella kroppaa, päästä varpaisiin. Pahimmillaan käsivarsissa on ollut niin pahoja hermopinteitä että sormet ovat nykineet. Tai pakarassa niin viiltävä kipu (iskias?) että olen joutunut itkemään.
Sosiaalinen eristäytyneisyys ja yksinäisyys. Viljamin isovanhemmat sekä mieheni kaksi siskoa asuvat toisilla paikkakunnilla, ”hyvän” matkan päässä. Oma siskoni asuu ulkomailla. Läheisimmät ystävämme niinikään toisilla paikkakunnilla. Pandemian aiheuttama eristäytyneisyyden aika alkoi aika tarkalleen kaksi vuotta sitten, omalla kohdallani tämä tarkoitti etätöitä ja kotiin eristäytymistä. Tuosta noin neljän kuukauden päästä raskauduin, minkä jälkeen ehdin olla töissä vain kolme kuukautta ennenkuin etätyöt taas jatkuivat noin kuukauden ajan, minkä jälkeen alkoi äitiyslomani. Kuluneet kaksi vuotta olen hyvin tarkasti noudattanut viranomaisten ja asiantuntijoiden ohjeita. Elämäni on kaventunut koti-, kauppa-, neuvola-akselille. Kahden vuoden aikana olen ollut ystävän kanssa ulkona tasan kerran, mieheni kanssa tasan kaksi kertaa. Viihdyn hyvin yksikseni, vaikka olenkin ihmisläheinen. Minun on hyvä olla kotonamme, sillä rakastan sitä. Kuitenkin, raskauden ja äidiksi tulon kokeminen ensimmäistä kertaa elämässä yksin on välillä ollut surullista, hämmentävää, ja joskus jopa pelottavaa. Jokainen päivä vauvan kanssa on ollut samanlainen – heräämme, luemme kirjaa, syömme aamupalan, leikimme, nukumme päikkärit, syömme, teemme vaunulenkin, katselemme lastenlauluja Youtubesta, leikimme, syömme. Koko päivän kahdestaan. Tämä on toki ollut pääosin mukavaa, samalla kuitenkin toisinaan ihan hiukkasen tylsää, ja – yksinäistä. Kuinka piristävää olisi ollut joskus saada äiti-ystävä kylään – olisimme juoneet kahvia ja jutelleet aikuisten asioita, vauvat olisivat touhunneet keskenään. Kuinka piristävää olisikaan ollut joskus päästä mieheni kanssa treffeille – laittautua tosi kauniiksi ja pitkän kaavan mukaan, syödä toisen laittamaa ruokaa, istua hetken kaksin hiljaisuudessa. Minun ja mieheni ainoat treffit kuluneen vuoden aikana suuntautuivat ruokakauppaan (äitini oli tuolloin poikkeuksellisesti päässyt hoitamaan Viljamia).
Raskasta on siis ollut, mutta onneksi, tässäkin tapauksessa, hyvä voittaa pahan:
Äitinä olo ja hoivaaminen on ollut ihanaa. Vaikka olen äitinä ensimmäistä kertaa olen kokenut vauvan hoitamisen luonnollisena, helppona ja yksinkertaisena asiana. Pesut, pusut, vaipanvaihdot, pukemiset, kylvyt, syöttämiset, leikit ja laulut ovat kaikki sujuneet kivasti ja kuin luonnostaan. Minusta on ollut ihanaa olla kotona ja äitiyslomalla. Haluaisin olla äitiyslomalla vielä ainakin vuoden, mutta taloudellisen tilanteen vuoksi syksyllä on palattava töihin. Oman lapsen katsominen, kuunteleminen ja koskettaminen on tuntunut ja yhä tuntuu ihmeelliseltä. Hän on silmissäni niin kaunis ja täydellinen. Koen saaneeni elämäni suurimman lahjan. Asian, joka tuo niin paljon sisältöä elämään, niin paljon rikkautta ja rakkautta. Rakastan lukea satuja lapselleni, rakastan laulaa hänelle, rakastan istua saunan lauteilla sylikkäin hänen kanssaan. Vauvavuodessa on ollut monia kohokohtia – metsäretket ja retket puistoihin ja maatiloille, hotelliloma Hämeenlinnassa, päiväretki kylpylään, Lumme-diplomin suorittaminen vauvauinnissa, pikkuisen ensimmäinen juhannus ja joulu ja uusi vuosi. Ja niin edelleen. Äitiys on mielestäni kaunistanut, vahvistanut ja viisastuttanut minua. Vastuu on iso, mutta tiedän hartioideni kestävän. Koen olevani hyvä äiti. Parasta minussa äitinä on vastuuntuntoisuus, hellyys, huumori ja hassuttelu, huolehtivaisuus, sekä se että ajattelen aina ja itsestäänselvästi lapseni parasta (liittyi se sitten ravintoon, nukkumiseen, virikkeisiin ja elämyksiin, uneen tai ihan mihin tahansa). Koen suhteeni Viljamiin olevan jo nyt hyvin lämmin, läheinen ja luottamuksentäyteinen. On niin ihanaa olla pienen, suloisen pojan äiti – mikään ”työ” tai tehtävä ei tunnu tärkeämmältä!
Ilo lapsen ilosta ja kehityksestä – mikään asia ei voisi tuottaa enemmän iloa ja onnea! On ollut suorastaan huikeaa seurata vauvan kehitystä ja uusia taitoja, niitä joita parhaimmillaan putkahtelee päivittäin. Ensimmäinen hymy, ensimmäinen katsekontakti, ensimmäiset hienomotoriset taidot, ensimmäiset ryömimiset ja konttausaskeleet, joka päivä uusia sävyjä saava jokeltelu, merkit huumorintajusta, ensimmäiset kikatukset, pystyyn nouseminen, tanssiliikkeet, ja viimeisimpänä palikkalaatikko- ja palapelileikit. Tiedän jo nyt että tulen saamaan lapsestani parhaan kaverin niin moneen asiaan ja tekemiseen. Onneksi olen aina ollut lapsenmielinen ja monesta, ihan pienistäkin jutuista, innostuva. Odotan jo nyt yhteisiä uintiretkiä, jalkapallopelejä, askarteluja, leipomuksia, ötököiden tutkimisia. En malta odottaa lapseni persoonaan tutustumista – minkälainen tyyppi hänestä oikein tulee, mistä ja miten hän juttelee, mistä innostuu, mikä naurattaa tai itkettää? Meillä on edessämme niin mielenkiintoinen yhteinen matka ja tutkimusretki elämään!
Rakkaus omaa lasta kohtaan. Sanoinko jo rakkaus? Rakkaus omaa lasta kohtaan ei ole lumivalkoinen vain pienen hetken, vaan se on lumivalkoinen ja puhdas läpi koko elämän, ja sen yli. Samalla se on tulipunainen ja syvänsininen. Se on roihuava, ikuinen liekki. Se kestää ja kantaa kaiken, ihan kaiken. Mikään ei ole sille ylitsepääsemätöntä eikä edes vaikeaa. Se on niin suuri että hädin tuskin mahtuu sydämeen. Voikohan sydän haljeta rakkaudesta? Rakastan lapseni silmiä ja silmäripsiä, rakastan hänen nauruaan ja itkuaan, rakastan hänen vahvaa tahtoaan, rakastan hänen hassuja ääntelyitään, rakastan hänen untuvanpehmeää ihoaan ja sen karkki-tuoksua, rakastan hänen pikkurisia varpaitaan, rakastan hänen nykerönenää ja niskan hassua hiuskiehkuraa. Rakastan. Rakastan. Rakastan.
On ihanaa olla rakastunut.
Ps. Uskon, ettei monenkaan vauvavuosi ole yksinomaan ihana tai yksinomaan raskas – useimmiten se on varmaan sekä että. On hyvä muistaa, että ihmisten elämäntilanteet ja olosuhteet ovat erilaisia. Jokainen myös kokee asiat omalla tavallaan. Yleistyksiä ei ole syytä tehdä (vauvavuoden tai minkään muunkaan asian suhteen). Luin taannoin blogikirjoituksen vauvavuodesta, jonka kyseinen äiti oli kokenut aivan valtavan ihanana ja helppona. Kaikki jutut olivat heillä itse asiassa menneet juuri päinvastoin kuin meillä, mikä tuntui jopa hiukan huvittavalta joskin mielenkiintoiselta: imetys oli sujunut upeasti, vauva oli alusta saakka nukkunut yhtenäisiä öitä, hän ei puklaillut juuri lainkaan (Viljami lopetti puklailut vasta noin kuukausi sitten – sitä ennen hän puklasi lähes jokaisen syötön jälkeen – puklua löytyi jatkuvasti kodin pinnoilta ja huonekaluista, minun hiuksistani ja koiran turkista, ja pyykkikone lauloi), vauva oli luonnostaan varovainen liikkumisen suhteen ja viihtyi erinomaisesti yksin omissa leikeissään (Viljami viihtyy maksimissaan pari minuuttia yksin, sen jälkeen hän on lahkeessa kiinni), eikä hampaidentulo aiheuttanut mitään oireita. Olemme yksilöitä pienestä pitäen. Jokainen vauvavuosi on yksilöllinen.
Pps. Minkälaisia vauvavuosia muilla on ollut? Samastutteko ylläkirjoittamaani – vai onko asiat menneet päinvastoin?