Kun ihmeiden aika on ohi – miltä tuntuu sekundäärinen lapsettomuus?
Kirjoitin 17- vuotiaana päiväkirjaani haluavani neljä lasta. Ainakin. Myöhemmin elämä opetti sen, ettei sitä – elämää – voi suunnitella. Elämä ei mene päiväkirjan – tai käsikirjoituksen – mukaan. Lapsia ei tehdä eikä niitä myöskään tuosta noin vain saada. Vaikka lasten saaminen olisi biologisesti mahdollista voi olla että elämän muut olosuhteet eivät tue lapsi-haavetta. Minulla on ollut menneisyydessäni kolme väkivaltaista parisuhdetta peräkkäin.Tämä ei ollut suunnitelmani tai tahtoni missään vaiheessa. Näiden kolmen suhteen mukana huuhtoutui pois, paitsi paljon muutakin arvokasta, niin myös haaveeni äitiydestä. Kunnes tapasin nykyisen mieheni ollessani 38- vuotias.
Aivan suhteemme alussa mieheni oli vankasti sitä mieltä että hänen lapsilukunsa on täynnä (miehelläni on nyt, tätä kirjoittaessani, jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva poika aiemmasta avioliitostaan). Hän ei kuulema enää ”vankkureita” työntäisi tai istuisi hiekkalaatikon laidalla. En yrittänyt yli-puhua, mutta toin kuitenkin esille oman, tuolloin jo hentoiseksi käyneen haaveeni äitiydestä. Aika nopeasti mies kypsyi ajatukseen – ehkä taikasana oli se, etten painostanut. Päätimme että lapsi saa tulla jos meille sellainen onnenkantamoinen vielä keski-iässä suodaan. Ihmettä ei kuitenkaan alkanut kuulumaan – ei vuoden, toisen tai vielä kolmannenkaan jälkeen. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, ettemme osanneet yrittää lasta luonnonlakien mukaan, vaan luotimme ehkä liikaakin asioiden tarkoituksenmukaisuuteen ja kohtaloon. Emme käyttäneet ehkäisyä muttemme myöskään ovulaatiotestejä (muutamia satunnaisia kertoja lukuunottamatta). Emme laskeneet päiviä tai kertoja tai edes kiertoani – niistä todennäköisyyksistä puhumattakaan. Kaiken lisäksi asuimme vielä tuolloin eri osoitteissa (työaikojemme ollessa päinvastaiset), joten käytännössä yrityksemme ei ollut kovinkaan säännöllistä tai super-aktiivista, eikä toivottu lopputulos siten välttämättä edes todennäköinen (ottaen ikämme huomioon). Tämän asian olen tajunnut vasta jälkeenpäin perehdyttyäni syvällisemmin raskautumisen ns. biologisiin faktoihin.
Ihme tapahtui vasta kun olimme asuneet saman katon alla muutaman kuukauden, ja kun olimme oikeastaan jo luopuneet pakonomaisesta yrittämisestä. Olimme jo sopeutuneet ajatukseen, ettei meille ehkä oltu tarkoitettu yhteistä lasta. Asia suretti minua, mutta toisaalta en vielä tuolloin tiennyt mistä jäin paitsi. Sain tehdä surutyötä tietämättä konkreettisesti/kokemuksellisesti mitä olen menettämässä. Ehkä vielä enemmän kuin lapsettomuuden kipua tunsin huonommuutta, ulkopuolisuutta ja alemmuuden tunnetta suhteessa naisiin jotka olivat äitejä. Varsinkin kun olin aina ajatellut että minusta tulisi hyvä äiti.
Ehkä luovuttaminen ja sen mukanaan tuoma uudenlainen rentous asian suhteen mahdollisti ihmeen. Minusta tuli kuin tulikin lopulta äiti, ensimmäistä kertaa elämässäni, 44- vuotiaana. Raskaus oli monin tavoin elämäni parasta ja terveintä aikaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vointini oli erinomainen ja hehkuin (kuulema!) onnea. Myös parisuhteeseemme tuli raskauden myötä uudenlaista vahvuutta ja hellyyttä.
Synnytin lapsemme sektiolla reuna-etisen istukan vuoksi. Sain sektiosta vakavan komplikaation, suolilaman, mikä olisi pahimmillaan voinut johtaa uuteen leikkaukseen tai jopa kuolemaan. Onneksi toivuin ja selvisin, ja pääsimme viikon sairaalassa-olon jälkeen kaikki kotiin terveinä ja onnellisina. Olin saanut oman pienen perheeni. Sektio-komplikaation järkyttävyys vakuutti minut kuitenkin siitä, että tämä oli tässä – toista lasta, toista ihmettä, emme edes yrittäisi.
Mutta – ihmisen mieli on ihmeellinen. Sen kyky unohtaa paha on ihmeellinen. Sen kyky uskoa ja toivoa hyvää on ihmeellinen. Emme ehtineet kellua vauvakuplassa montakaan kuukautta kun aloimme puhumaan siitä kuinka ihanaa olisi sittenkin saada toinen lapsi. Eihän voisi olla mitään ihanampaa! Tuplaihme. Tuplaonni. Näin ajattelimme, vaikka imetys oli kohdallani suorastaan surkuhupaisan raskasta, ja vaikka vauvamme oli vähintään yhtä surkuhupaisan huono nukkumaan. Olimme rättiväsyneitä ja riitaisiakin, mutta silti samaan aikaan niin syvän onnellisia ja kiitollisia. Lapsi oli ja on paras asia mitä minulle on koskaan tapahtunut. Heittämällä. Vaikka vaa’an toiseen kuppiin laittaisi mitä vaan – jatkuvan univelan, jatkuvan väsymyksensekaisessa sumussa elämisen, kärsivän parisuhteen, pienet tai suuremmatkin raskausvaivat, tai vaikka kaikki mahdolliset synnytyskomplikaatiot ei se silti painaisi enempää kuin lapsi. Vaikka kuinka pelottaisi mitä jos, lapsi painaisi silti enemmän. Meidän tapauksessamme painoarvoa lisää vielä se, että pojallamme ei ole samanikäisiä sisaruksia eikä serkkuja. Hänen vanhempansa eivät ole enää nuoria, päinvastoin. Meille voi sattua jotain. Lapsemme jäisi yksin. Tuossa kohtaa isovanhemmatkaan tuskin enää olisivat täällä (ainakaan pitkään). Lapsemme jäisi yksin, aivan totaalisen yksin. Meidän kallein ja rakkain aarteemme.
Niinpä päätimme antaa toiselle ihmeelle mahdollisuuden tapahtua. Vaikka pelotti ja epäilytti – pelottaa ja epäilyttää – vaikka olemme väsyneitä, vaikka pikkulapsi-arki vailla tukiverkkoja on ollut raskaampaa kuin kuvittelimme, vaikka (mitkään) todennäköisyydet eivät ole puolellamme, vaikka moni varmasti pitää ajatusta hulluna ja naivina, vaikka emme alunperin aikoneet yrittää suurempaa perhettä, vaikka alunperin haaveilimme ”vain” yhdestä.
Tällä kertaa olemme tehneet asioita toisin. Olen lukenut ja ahminut tietoa, suorastaan opiskellut. Olen laskenut päiviä ja tarkkaillut ovulaatiota, ja oikeastaan vielä enemmän – olemme aloittaneet yrittämisen joka kuukausi heti kuukautisvuodon loputtua ja jatkaneet sitä viikonpäivät, joskus enemmänkin. Kyllä, työstä on käynyt. Monesti olen ajatellut että jos ensimmäistä lastamme voisi kuvailla sattumaksi ja ihmeeksi ja onnenkantamoiseksi, ei mahdollinen toinen olisi varsinaisesti mitään noista, vaan tekemällä tehty, rautalangasta väännetty. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Olen myös napsinut foolihappoa ja D-vitamiinia, syönyt terveellisesti ja pitänyt tipattomia kuukausia. Uskoa tekemiseen on tuonut se, etten ole vielä tunnistanut itsessäni vaihdevuosien oireita. Kuukautiseni ovat kohtalaisen säännölliset ja tulevat joka kuukausi. Olemme mieheni kanssa perusterveitä ja normaalipainoisia,emmekö tupakoi. Ja – saihan ensimmäinen lapsi alkunsa luomusti. Ja vielä – äidin äitini sai viimeisen lapsensa 48-vuotiaana, ja myös mieheni suvussa on syntynyt lapsia jo keski-iän ylittäneille. Ainoa asia mitä en ole pystynyt tekemään on stressin poistaminen ja rennon luottamuksen saavuttaminen asian suhteen. Ehkä se kaikkein tärkein asia.
Loppukesästä olin kävelylenkillä kun ylitseni pyyhkäisi aivan yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, voimakas intuitiivinen tunne: olen raskaana. Samanlaisen intuition koin myös ensimmäisessä raskaudessani, eikä tunne pettänyt tälläkään kertaa. Kun tein raskaustestin kuukautisten ollessa pari päivää myöhässä näytti se selkeät kaksi viivaa. Aivan kuten jo tiesin. Lähetin testistä kuvan miehelleni töihin ja hän luonnollisesti soitti minulle heti. Olimme hiukan hämmentyneitä, mutta samanaikaisesti täynnä onnea, luottamusta ja levollisuutta. Näin oli tarkoitettu. Ihmeellistä mutta totta. Kaikki tulisi menemään hyvin. Aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla. Viis todennäköisyyksistä, huudelkoot Google mitä tahansa.
Mieheni toi minulle töistä tullessaan suuren, kauniin kukkakimpun. Hän laittoi sen vatsani päälle, sillä olin tuolloin nukkumassa päiväunia poikamme kanssa. Jo samana iltana kaivoin vaatekomeromme kätköistä hiukan pölyttyneen äitiyspakkauksen laatikon, johon olin kuluneen 2,5 vuoden aikana säilönyt poikamme mielestäni kaikkein kauneimpia ja ihanimpia vaatteita. Järjestelin ne laatikkoon uudestaan, suurimmat vaatekoot alimmaisiksi, 56-senttiset päällimmäisiksi. Kaikki tulisi menemään hyvin. Sanoin sen miehellenikin.Olin aiemmasta raskaudestani oppinut sen, että ainoa vaihtoehto on luottaa. 9 kuukautta on aivan liian pitkä aika elää pelossa. Olin onnellinen. Niin onnellinen. Mietimme nimiä sekä tytölle että pojalle. Tätä onnea emme kuitenkaan aiemmasta raskaudesta poiketen halunneet jakaa kenenkään kanssa. Sovimme että uutinen kerrotaan läheisille vasta sitten kun sitä on mahdotonta enää peittää. Mieluiten vasta synnytyksen yhteydessä. Emme halunneet ottaa epävarmalle ja herkälle matkallemme mukaan ketään.
Kunnes parin viikon jälkeen tunsin sen selvästi – märän alushousuissa. Ei vain pieniä pisaroita vaan ihan kunnolla märkää. Yritin pidättää ettei sitä tulisi enempää. Googlasin vale-kuukautiset ja alkuraskauden vuodot. Sisimmässäni kuitenkin tiesin ettei tätä voisi kääntää tai selittää hyväksi. Intuitio ei pettänyt tälläkään kertaa. Ei vaikka itkin asiaa naapurilleni ja hän valoi uskoa että ehkä kyseessä oli kaksosraskaus (riski näihin kasvaa iän myötä) josta vaan toinen vuotaa pois. Ei ollut kaksosraskaus, valekuukautiset tai alkuraskauden vaaraton vuoto, vaan varhainen keskenmeno noin raskausviikolla viisi. Näin totesi gynekologi jolle varasin ajan. Hän kuitenkin lohdutti minua kertomalla että näytän ikäisekseni raskautuvan helposti, ja että ultran perusteella hedelmällisyyteni näyttää hyvältä – eikun uutta yritystä kehiin, oli gynekologin viesti.
Ryhdyimme tuumasta toimeen ja jatkoimme yrittämistä (usein se tarkoitti sitä että pojalle laitettiin luurit korviin ja lastenohjelma pyörimään, meille sauna päälle). Samalla kävimme töissä, hoidimme lasta, leikitimme lasta, siivosimme, tiskasimme ja pyykkäsimme. Elimme ns. normaalia arkea, mikä ei kuitenkaan ollut normaalia, sillä kaiken yllä leijui koko ajan sekundäärisen lapsettomuuden varjo. Joka kuukausi toivo huuhtoutui pois yhdessä kuukautisveren kanssa. Joka kuukausi tunsin surua – jakamatonta sellaista, olihan yrityksemme suuri salaisuus. Joka kuukausi tunsin itseni yhtä tyhmäksi – mitä oikein kuvittelin, minä hölmö vanha nainen! Tiesin että paperilla yrityksemme oli lähes tuhoon tuomittu, mutta toisaalta – elämässä on aina sijaa poikkeuksille, epätodennäköisyyksille, ihmeille. Noiden kolmen asian varaan rakensin toivonrippeeni joka kuukausi uudestaan. Poikkeuksen, epätodennäköisyyden, ihmeen. Pettymysten seuratessa toinen toistaan emme mieheni kanssa välttämättä edes puhuneet asiasta mitään. Saatoin lakonisesti sivulauseessa todeta kuukautisteni alkaneen, josta siirryimme lennossa toiseen puheenaiheeseen. En itkenyt emmekä itkeneet. Ehkä itku olisi tuntunut sinetiltä menetyksen ja tappion hyväksymiselle.
Ennen äidiksi tuloani olin kyllä tuntenut lapsettomuuden kipua, mutta tämä kipu koski vielä enemmän. Nyt tiesin, konkreettisesti ja kokemuksellisesti, mitä olin menettämässä. Eikä tämä menetys koskenut vain minua, vaan myös ja ennen kaikkea pientä poikaani. Sydäntäni särki ja särkee ajatus siitä, jos – kun – kun – jos -(mitä tähän oikein pitää kirjoittaa?) rakas poikani ei koskaan saa kokea sisaruuden tuomaa yhteenkuuluvuuden ja turvan tunnetta. Olen alkanut pelätä kuolemaa, aivokasvainta, auto-onnettomuutta ja sydänkohtausta. Sitä etten herääkään aamulla. Sitä että lapseni jää ilman äitiä ollessaan vielä hyvin pieni. Ja joutuu kokemaan äidin menettämisen tuskan vailla sisaruksen tukea ja lohtua.
Samalla koen huonoa omatuntoa siitä, että suren sekundääristä lapsettomuutta. Mikä oikeus minulla on surra suhteessa heihin jotka eivät saa yhtään lasta? Olenko vain ahne, onko toisen lapsen lähes pakkomielteen omainen toivominen ahneutta? Onko se itsekästä? Miksi minulle ei riitä yksi lapsi? Toiset eivät saa kokea elämässään yhtäkään ihmettä, minä sentään olen saanut. Ja onhan elämässäni jo nyt valtavasti hyvää ja kaunista. Itsekästä ja ahnetta tai ei, yhtä kaikki koen valtavan epäreiluna sen ettei lapsiluku ole ihmisen omissa käsissä. En ole enää pitkään aikaan pystynyt somessa lukemaan raskaus-uutisia. Ennen ensimmäistä lastamme pystyin tähän kyllä. Pystyin jopa aidosti iloitsemaan toisten onnellisista perhe-tapahtumista. Koin etteivät ne olleet minulta pois. Nyt koen toisin. Minun on vaikea hyväksyä sitä, kuinka jotkut tuntuvat todella vain tekevän lapsia – toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen. Taivas rajana? Minä tein ensimmäistäni viisi vuotta, toista tähän mennessä tuloksetta lähes kolme. Monen muunlaiset epäreiluudet on tässä elämässä paljon helpompi hyväksyä – kuten vaikka se, ettei kaikilla ole mahdollisuutta merenranta-tonttiin, asuntomessu-kotiin tai vuosittaisiin ulkomaanmatkoihin. Mutta se ettei ole mahdollisuutta lapseen. Tai mahdollisuutta itse päättää lastensa lukumäärää. Kyseessä on mielestäni aivan liian merkityksellinen asia ollakseen kokonaan ja ainoastaan ”kohtalon” sanelema.
Minulle sekundäärinen lapsettomuus tuntuu tällä hetkellä asialta, jota on hyvin vaikea hyväksyä. Minä ihan oikeasti uskoin mahdollisuuksiimme, ja tätä uskoa loppukesän raskautuminen ainoastaan vahvisti. Jollain tapaa olisi varmasti helpompaa jos tuota toista raskautumistani ei olisi edes tapahtunut.
Ehdin jo miettiä nimet poikamme pikkusisarukselle,sekä tytölle että pojalle. Ehkä olen kuitenkin sen verran taikauskoinen etten kirjoita niitä tähän. Ehkä pidän vielä hetken pikkusormellani kiinni pienestä toivon rippeestä. Pieni, hento ite, sanotaan laulussakin. Ja – kun näen taivaalla tähdenlennon tai poikani poskella irronneen silmäripsen tiedän mitä toivon.
Ehkä olen vielä hetken naivi, hullu ja hölmö. Kunnes toisin todistetaan. Jos toisin todistetaan.
Ja kyllä – olen ikuisen ja pohjattoman kiitollinen pienestä pojastani. Sitä kiitollisuutta ei pysty mikään muuttamaan. Ei edes sekundäärinen lapsettomuus.
Ps. En ole varma miksi kirjoitin tämän postauksen – miksi jaan näin henkilökohtaisen ja kipeän asian. Miksi jaan salaisuuden netissä. Miksi olen näin läpinäkyvä. Kuinka uskallan olla näin läpinäkyvä.
Ehkä siksi ettei hiljaisuus muuta sitä todellisuutta missä elän. Ehkä saadakseni vertaistukea. Ehkä antaakseni vertaistukea. Jos näin kävi – kiitos jos kommentoit alle!
Pps. Sen verran minulla sentään on itsesuojelu-vaistoa, etten jaa tätä postausta millään some-tililläni. Läheiseni, ystäväni tai oppilaani tuskin eksyvät blogiini muuten vaan, varsinkaan kun edellisestä postauksestani on yli kaksi vuotta aikaa. Toisaalta jos eksyvätkin- ehkä siinä kohtaa tunnen helpotusta siitä ettei enää tarvitse yrittää, toivoa, uskoa ja pettyä salassa.