Vanhemmuuden viisi tärkeintä

Olen ollut äiti aika tarkalleen kolme vuotta. Kolme opettavaista vuotta. Kolme raskasta (varsinkin fyysisesti) vuotta. Kolme elämäni ihaninta vuotta. Kolme vuotta joiden aikana olen usein epäonnistunut äitinä. Kolme vuotta joiden aikana olen usein onnistunut äitinä. Kolme vuotta joiden aikana olen pohtinut vanhemmuutta. Paljon. Ja – pohdintojen tuloksena tullut siihen päätelmään, että vanhemmuuden viisi tärkeintä asiaa (minun mielestäni, meidän perheessä, meidän poikamme kannalta) ovat:

1.  Lapsen käytöksen taakse näkeminen. Lapsen käytöksen taakse  katsominen. Lapsi ei ole koskaan ilkeä. Lapsi ei ole koskaan hankala. Lapsi ei ole tuhma. Lapsi ei ole paha. Lapsi ei ole raskas. Lapsi ei ole huono tai vääränlainen. Päinvastoin – lapsen käytös ja reaktiot ovat aina aitoja. Ne ovat vilpittömiä. Ne ovat aina ”oikein”. Niille on aina jokin syy. Usein lapsen ns. ei-toivotun tai hankalan käytöksen takana on väsymys, nälkä, kipu, huomionkaipuu tai paha mieli. Tämä on asia mitä en ole ainoastaan lukenut monestakin eri lähteestä, vaan myös todennut käytännössä, hyvinkin konkreettisesti. Meidän lapsemme kiukku- ja uhmakohtaukset liittyvät aina hyvin selkeästi esim. seuraavanlaisiin tilanteisiin: lapsi on herännyt/herätetty unilta liian aikaisin, lapsi on jäänyt lapsen maailmasta katsottuna liian pitkäksi aikaa vaille seuraa ja huomiota (olemme mieheni kanssa vaikka siivonneet tai hoitaneet molemmat samanaikaisesti työasioita puhelimella), lapsi on katsonut ruudun levotonta kuva&äänivirtaa hetken liian pitkään, lapsi on ollut kipeä tai kuumeinen, tauot ruokailujen välillä ovat kasvaneet vähän liian pitkiksi, lapsi on aistinut aikuisten välisen kireän/stressaantuneen/kiireisen/raskaan ilmapiirin, lapsen päivässä on ollut liikaa toimintaa ja liian vähän lepoa/rauhaisaa yhdessäoloa, lapsi on kokenut jotain pelottavaa tai hämmentävää. Käytännössä samat asiat mitkä saavat meidät aikuisetkin kiukkuisiksi, äreiksi ja huonotuulisiksi.

Lapsen käytöksen taakse katsominen tarkoittaa myös sitä, että ymmärtää mikä merkitys hermostolla ja koko keholla (sen fysiologisilla reaktioilla) on jokaisen ihmisen käytökseen, niin lapsen kuin aikuisenkin. Hermosto voi olla monista eri syistä esim. yli-virittynyt tai yli-kuormittunut. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Lapsen mieltä ei voi koskaan irrottaa lapsen kehosta.

Lapsen käytöksen taakse katsominen ei useinkaan arjen pyörteissä ole helppoa. Ei varsinkaan silloin kun on itsekin kenties väsynyt, nälkäinen, rasittunut, kiireinen tai pahoilla mielin. Olen silti luvannut itselleni että minä yritän. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa konkreettisesti sitä, että lapsen kiukutessa rauhoitan ensin oman mieleni ja kehoni (vaikka hengittämällä syvään), asetun lapsen tasolle (esim. kyykistyn alas lapsen viereen), ja varmistan yhteyden lapseen lempeällä kosketuksella ja silmiin katsomisella. Yritän kysyä lapselta miltä hänestä tuntuu tai tarjoan eri vaihtoehtoja kiukulle. Usein käy niin, että lapsen kiukku vaatii oman aikansa ja ainoa mikä lopulta auttaa on juurikin ajan antaminen. Pysyn koko ajan lapsen lähellä ja itse mahdollisimman rauhallisena. Lopulta saan lapsen yleensä rauhoittumaan halaukseen. Sen jälkeen vastaan siihen tarpeeseen mikä lapsen kiukun aiheuttajaksi on paljastunut.

2. Lapsen tunteiden kannattelu. Tämä kohta liittyy osin myös edelliseen. Pieni lapsi on tunne-säätelyn keltanokka – hän vasta harjoittelee. Tunteiden säätely ja hallinta on aikuisillekin usein hankalaa tai vähintään vaativaa. Lapsi tarvitsee aikuisen tukea ja apua tunteiden kohtaamiseen, niiden kanssa pärjäämiseen, ja ylipäätään siihen että uskaltaa ja ”osaa” tuntea kaikenlaisia tunteita. Mikään tunne ei ole paha tai väärä, ja tätä asiaa haluan pienelle pojalleni ihan joka päivä osoittaa. Syy on tietenkin se, etten halua hänen alkavan piilottamaan tai patoamaan tunteitaan – se tie on tuhoisa meistä jokaiselle. Kun lapsi on surullinen, en yritä ”piristää” tai ”ilahduttaa” häntä, en kutita, tai heittäydy pelleksi,tai yritä saada lapsen huomiota kääntymään muualle. Kun lapsi itkee en yritä saada häntä lopettamaan itkemistä. Mieluummin sanon ”itke vaan, saat olla surullinen”, ja otan lapsen lähelle ja syliin. Kun lapsi huutaa ja kiukkuaa annan hänen huutaa ja kiukuta. Ketään ei kuitenkaan saa vihaisenakaan lyödä tai satuttaa, eikä mitään saa rikkoa. Tätä asiaa ja sääntöä joutuu toistamaan lapselle usein, ja se toisto on vaan jaksettava. Jos lapsi lyö minua pyrin ensin lempeästi estämään lyönnit, mutta jos estäminen ei onnistu ilman voimaa lähden tilanteesta hetkeksi pois. Pientä lasta kohtaan en halua käyttää minkäänlaista fyysistä voimaa. Samalla toimin esimerkkinä siitä, että kaikenlainen väkivalta on väärin. Hetkeksi pois lähteminen tarkoittaa oikeastikin vain pientä hetkeä, sillä lasta ei voi jättää yksin hankalan tunteen kanssa. Saatan käydä yläkerrassa ja tulla saman tien takaisin. Kerron lapselle että lyöminen sattuu, äidille tulee siitä paha mieli, ja ettei äitikään lyö sinua. Jälleen kerran yritän kaivaa syyn lyömisen/raivon takaa pysyen itse mahdollisimman rauhallisena. Yksi hyvä keino on myös vuorotella toisen vanhemman kanssa hankalissa tilanteissa. Kun toisen kärsivällisyys alkaa loppua, voi toinen ottaa tilanteesta kopin.

Lapsen tunteiden kannattelu on yksinkertaistettuna sitä, että vanhempi ottaa vastaan lapsen ihan kaikenlaiset tunteet arvottamatta niitä keskenään. Lapsesta saa tuntua ihan aina ihan miltä tahansa. Lapsi on yhtä ihana ja rakastettava väsyneenä ja vihaisena kuin iloisenakin. Näitä asioita myös voi ja kannattaa sanoa ääneen: sinä saat olla vihainen, äiti rakastaa sinua silti maailman eniten.

Lapsen tunteiden kannattelu edellyttää sitä, että aikuinen on itse edes jollain tapaa tasapainossa omien tunteidensa kanssa. Se edellyttää sitä, että aikuinen pitää huolta omasta niin henkisestä kuin fyysisestäkin jaksamisestaan. Lapsen tunteiden kannattelu on usein raskasta, mutta se on myös asia joka kuuluu vanhempana olemiseen. Se on asia mikä vanhemman täytyy jaksaa. Jos ei yksin, niin toisen vanhemman tuella, tai vaikka ulkopuolisenkin avun turvin.

3. Pysähtyminen ja aito läsnäolo. Tämä asia on itselleni ehkä tämän luettelon haastavin. Aikuisten maailma on usein kiireinen ja vaativa. Työelämä on kiireistä ja vaativaa. Pikkulapsi-arjessa aikuinen saa harvoin riittävästi omaa aikaa, tai aikaa lepoon ja palautumiseen. Aikuisella voi olla omia murheita ja huolia, ja usein onkin. Kaiken edellämainitun keskellä ei ole helppoa pysähtyä ja rauhoittua läsnäoloon. Oikeasti antautua lapsen mielikuvitukseen ja leikkiin. Pelata puistossa jalkapalloa kelloa katsomatta. Puhaltaa saippuakuplia kaksikymmentä kertaa päivässä. Lukea iltasatua ilman että ajatus harhailee seuraavan päivän kauppalistaan. Kuunnella mitä lapsi oikeasti sanoo, ei vain kuulla. Vastata kärsivällisesti lapsen iänikuisiin miksi? – kysymyksiin, niihinkin, joiden vastauksista ei itsekään ole varma. Innostua lapsen uusista taidoista joka päivä uudelleen ja uudelleen. Jaksaa katsoa lapsen Chachacha – esitys kymmenen kertaa päivässä ja ihastua siihen joka kerta kuin ensi-esitykseen. Kulkea puistosta kotiin pysähtyen joka toinen minuutti tutkimaan muurahaista, käpyä, päivänkakkaraa, erikoisenmuotoista kiveä, hohtavaa koppakuoriaista, tai tyrannosauruksen näköistä kaivinkonetta.

Aikuinen elää usein menneessä tai tulevassa (tai niiden vähemmän suloisessa sekamelskassa), mutta lapsen maailma on tässä ja nyt. Lapsi ansaitsee ja tarvitsee tutkimusretkelleen mukaan matkasta yhtä innostuneen kanssakulkijan. Vanhemman, joka jaksaa ihmetellä, kummastella, innostua, ilahtua, kaivata, surra ja pohtia yhdessä lapsen kanssa. Vanhemman joka jaksaa sukeltaa syvälle lapsen maailmaan ymmärtäen ettei niitä hetkiä voi koskaan olla liikaa. Vaan aina liian vähän.

4. Lapsen rakastaminen ehdoitta. Vanhempi ei voi valita lapsensa kiinnostuksenkohteita tai harrastuksia tai edes kavereita. Vanhempi ei voi valita lapsensa luonnetta ja persoonallisuuden piirteitä, fyysisistä ominaisuuksista puhumattakaan. Vanhempi ei voi valita lapsensa erityispiirteitä tai mahdollisia erityishaasteita tai jopa diagnooseja. Vanhempi ei voi päättää lapsen koulutuloksista tai kilpailu-sijoituksista. Vanhempi ei voi päättää lapsen toiveammattia. Vanhempi ei voi päättää lapsensa seksuaalista suuntautumista. Vanhempi ei voi päättää sitä mitä lapsi vihaa tai mitä lapsi rakastaa. Vanhempi ei voi istuttaa omia arvojaan lapseen ainakaan suoraan, ilman keskusteluja ja kunnioitusta. Vanhemman tulee kunnioittaa omaa lastaan – vaikka, ja juuri sen takia, että onkin itse aikuinen ja toinen ”vasta” lapsi.

Jokaisen lapsen kuuluu mielestäni saada kokemus siitä, että on ehdoitta oman vanhempansa rakastama. Että vanhemman rakkautta ei tarvitse millään tavoin ansaita – ei teoin, sanoin, olemalla tietynlainen, olematta tietynlainen. En pysty kuvittelemaan juuri mitään rikkovampaa kuin jääminen vaille oman vanhemman ehdotonta rakkautta.

5. Turvan tunteen luominen. Turvan tunne tarkoittaa mielestäni yksinkertaistettuna sitä, että lapsella on kotona ja vanhempiensa seurassa kaikin tavoin hyvä ja turvallinen olla. Vanhemman käytöksen tulee olla ennustettavaa, ei arvaamatonta. Lapsen pitää pystyä luottamaan aikuiseen ja aikuisen tuomaan turvaan aina. Lasta ei saa jättää yksin, muttei edes uhata yksin jättämisellä.

Lapsen unen tulee olla häiriötöntä. Lapsen päivä- ja ateriarytmin tulee olla joka päivä ainakin suurinpiirtein samanlaisena toistuva. Lapsen perustarpeista on huolehdittava poikkeuksetta. Lasta ei saa käyttää pelinappulana tai välikappaleena aikuisten välisissä riidoissa tai erimielisyyksissä. Aikuinen ei voi tukeutua lapseen. Aikuinen ei voi vastuuttaa lasta omista tunteistaan. Lapsen kuuluu saada leikkiä. Lapsen kuuluu saada olla lapsi ihan kaikin mahdollisin tavoin, henkisesti ja fyysisesti. Vanhemman tehtävä on auttaa ja suojella lasta. Vanhemman tehtävä on myös antaa lapsen irrallistua ja itsenäistyä vanhemmasta lapsen ikätason mukaisesti. Vanhempi voi itkeä lapsen nähden ja suuttua lapsen nähden, mutta kontrollia aikuinen ei voi menettää lapsen nähden (ainakaan jos on tilanteessa ainoa aikuinen).

Vanhemman kuuluu opettaa ja osoittaa lapselle että kaikki tunteet ovat turvallisia. Äiti ja isi voi joskus riidellä, muttei se ole vaarallista. Äiti voi olla joskus surullinen ja väsynyt, mutta se menee ohi.

Turvan tunteen luomiseen kuuluu myös lapsen kehuminen ja kannustaminen. Lapsen itsetunnon kasvun tukeminen. Sen kertominen ääneen, että lapsi saa olla juuri sellainen kuin on. Sen kertominen ääneen, että rakastaa. Nyt ja aina. Mistään riippumatta.

Muistammehan kaikki vanhemmat myös sen, että lapsi vasta harjoittelee niitä taitoja, mm. tunne-elämään ja sosiaalisiin taitoihin liittyviä, jotka ovat usein meille aikuisillekin  vaikeita.

Ai niin, yksi tärkeimmistä meinasi uohtua:

Omaan intuitioon ei ainoastaan kannata luottaa vaan siihen pitää luottaa. Jokainen vanhempi tuntee itse parhaiten oman lapsensa sekä oman perheensä. Sen mikä omalle lapselle ja omalle perheelle on milloinkin parasta. Jos jokin asia ei tunnu hyvältä ei se usein myöskään sitä ole. Tunne riittää. Tunne tietää. Tämän asian olen oppinut kantapään kautta.

Vanhempana oleminen ei ole helppoa. Se on tähänastisen elämäni vaikein tehtävä. Ehdottomasti myös kaikkein rikkain ja rakkain.

Jatkan harjoituksia.

Ps. Mitkä asiat ovat teille tärkeitä vanhemmuudessa?