Sininen uni – ajatuksia pienen lapsen nukkumisesta

Pikkulapsen uni on ollut tapetilla viime aikoina. Kyseessä on mielipiteitä varmasti paljon jakava puheenaihe. Halusin kirjoittaa blogiini meidän pojan ”uni-tarinan” –  sen mutkaisen polun minkä kuljettuamme olemme päätyneet nukkumaan perhepetiin.

Elämänsä ensimmäiset puoli vuotta lapsemme nukkui omassa pinnasängyssään meidän makuuhuoneessamme. Nukahtaminen ja unessa pysyminen oli vauvalle vaivatonta (yösyötöt kuuluivat toki kuvioon). Tämän jälkeen siirsimme pinnasängyn – suositusten mukaisesti – lapsen omaan huoneeseen. Nukahtaminen ei enää tapahtunut sormia napsauttamalla vaan vaati usein aikuisen läsnäoloa ja silittelyä vähintään puolen tunnin verran. Lapsen huoneesta poistuminen herättämättä vauvaa ei onnistunut ilman mielikuvitusta ja akrobatiaa (noina aikoina minusta kuoriutui mestari-hiipijä – opin jopa kävelemään natisevat portaamme hipihiljaa). Yö-unille nukuttaminen saattoi pahimmillaan viedä jopa kaksi tuntia, minkä jälkeen lapsi saattoi herätä jo puolen tunnin päästä, parhaimmillaankin viimeistään kahden tunnin päästä. Uudelleen nukuttaminen ei hoitunut minuuteissa vaan vaati usein vähintään puoli tuntia. Aika pian huomasimme tällaisena toistuvan kuvion illasta toiseen olevan yksinkertaisesti liian raskas meille vanhemmille. Niinpä aloimme suosiolla ottamaan lapsen meidän sänkyymme parin pinnasängyssä heräämisen jälkeen. Tämä tapahtui yleensä puolen yön paikkeilla, joskus tunnin, pari myöhemmin. Perhepedissä nukkuminen ei sekään ollut meille vanhemmille mitenkään auvoista (varsinkaan yö-hulinoiden aikaan – tämä vaihe kesti pojallamme lähes 9kk), mutta kuitenkin siedettävämpää kun lapsen toistuva uudelleen nukuttaminen. Lapsi itse nukahti perhepedissä usein hyvin nopeasti, myös ”hulinoimisten” jälkeen.

Yö-hulinoiden ollessa raskaimmillaan kävimme neuvolan uni-ohjauksessa, mutta sieltä emme apuja juuri saaneet. Teimme kuulema kaiken ihan ”oikein”. Unikouluista vinkattiin, muttei suoranaisesti suositeltu. Minulla on itselläni hyvin vahva oma näkemys unikouluista. En usko niihin. Rättiväsyneinä kuitenkin yritimme pariin otteeseen sekä silittely – että tuoli-unikoulua, mutten missään kohtaa päässyt ”sisään” niihin. Vauvan ”itkettäminen” tuntuu itsestäni todella epäluonnolliselta ja pahalta. Tarve läheisyyteen on mielestäni aivan älyttömän luonnollista niin ihmis-kuin eläinkunnallakin. Nautinhan minäkin nukkua läheisyydessä. Iällä ei ole tässä asiassa mielestäni mitään merkitystä. Vauva kaipaa läheisyyttä siinä missä vaarikin. On myös täysin omaa luonnollista äidinvaistoani vastaan olla reagoimatta ”poikaseni” itkuun. Vaikka kuinka tiedän että hänellä ei ole mitään (varsinaista) hätää. Ei tarvitse olla hätä. Haluan vastata ja reagoida lapseni itkuun joka tapauksessa.

Unikouluista on tehty paljon tutkimuksia. Tutkimuksissa on todettu että unikoulut eivät varsinaisesti opeta lapselle mitään muuta kuin tämän: on turha itkeä sillä kukaan ei vastaa itkuuni.Vauva ei siis lopeta itkua sen takia että hänen olisi hyvä olla, vaan yksinkertaisesti luovuttaa kun tietää sen olevan ainoa vaihtoehto. Behaviorismia ja ehdollistumista ”parhaimmillaan”. Vauva kirjaimellisesti itkee itsensä uneen. Tämä jättää vauvan kehoon pysyviä stressi-jälkiä, ja aiheuttaa samalla perusturvallisuuden rikkoutumisen jo elämän ensi metreillä. Aikuisella stressi vauvan itkusta häviää hetkellä kun vauva nukahtaa. Lapsella itsellään tilanne on siis eri. Minulle tämä kaikki kuulostaa hyvin loogiselta ja uskottavalta. Ajattelen niin että toki olisin voinut unikoululla ”pakottaa” lapseni nukahtamaan itsenäisesti, ja saada tällä tavoin helpotusta vanhemmuuteeni ja omaan nukkumiseeni.Tärkeysjärjestys menee kuitenkin itselläni toisinpäin. Äitinä haluan koko ajan vahvistaa lapseni turvan tunnetta, ja koko ajan myös seurata omaa äidinvaistoani. Haluan että lapsellani on minuun ja tuomaani turvaan täysi luotto. Haluan vastata lapseni itkuun (ihan sama miten väsynyt olen).

Todettakoon tässä kohtaa että olemme aina pitäneet huolta nukkumisen hyvistä olosuhteista. Makuuhuoneemme ovat viileät ja pimeät, petivaatteita pesemme ja vaihdamme usein. Olemme edesauttaneet hyvää unta myös päivärytmin selkeydellä, selkeällä ateriarytmillä, päivittäisellä ulkoilulla, sekä iltojen rauhoittamisella. Minulla on edelleenkin tapana himmentää kodin valaistus noin paria tuntia ennen lapsen unille käymistä, ja hiljentää tuolloin myös kodin ääniä. Ruutua lapsi ei koskaan saa katsella lähellä nukkumaan menoa. Ilta-rutiineihimme kuuluu kylpy, iltapala ja iltasatu. Unilauluja, läheisyyttä, hellyyttä ja turvaa unohtamatta.

Lapsemme aloitti osa-aikaisen päivähoidon viime syksynä täyttäessään 2,5 vuotta. Samoihin aikoihin sattui myös pojan ensimmäinen ”kunnon” flunssa-kierre. Minun ja mieheni voimavarat alkoivat olemaan jo todella vähissä pitkään jatkuneiden rikkonaisten yöunien vuoksi, ja niinpä päätimme lopulta yksinkertaisesti luovuttaa sen suhteen että lapsi edes nukahtaisi omaan pinnasänkyynsä eri huoneeseen (tällainen luovuttaminen on toki vastoin kaikkia ns. oppikirja-suosituksia ja vastakohta pitkäjänteiselle vanhemmuudelle). Hulinat olivat loppuneet ja perhepedissä saimme kaikki nukuttua lähes yhtenäiset yöunet. Ei enää nukuttamisia, eikä stressiä siitä milloin saamme taas herätä itkuun ja jompi kumpi joutuu nousemaan sängystä ”nukutus-rumban” aloittaakseen. Perhepedissä nukkuminen tuntui –  tuntuu – jotenkin myös hyvin suloiselta, hyvältä ja ”oikealta”, kaikista yöllisistä kylki-potkuista ja korvalehden nipistelyistä huolimattakin. Läheisyys tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Myös ohikiitävältä – tulee aika kun tulen ikävöimään jopa potkuja ja nipistelyitä. Tiedän sen jo nyt. Lapsi kasvaa aina liian nopeasti. Nämä ovat arvokkaita hetkiä.

Ai niin – yksi asia minkä olen (myös) aina tehnyt vastoin oppikirjoja on se, etten koskaan herätä nukkuvaa lasta ellei ole ihan pakko. Olen aina ajatellut että ihminen, niin lapsi kuin aikuinenkin, nukkuu koska on väsynyt. Ei ”muuten vaan”, laiskuuttaan tms. Ajattelen että ihmisen uni, niin lapsen kuin aikuisenkin, on pyhä. Minusta tuntuu luonnottomalta ravistella sikiunessa nukkuvaa lasta hereille vain sen takia että hän nukahtaisi/nukkuisi seuraavat unet helpommin. Olen lukenut ettei vauvat osaisi vielä itse säädellä unirytmiään, mutta minä ajattelen vauvojenkin ”tietävän” milloin ovat väsyneitä.

Meidän ihmisten ei tarvitse ajatella asioista samoin. Onneksi. Meidän ei myöskään tarvitse uskoa ns. asiantuntijoita, jos heidän näkemyksensä ovat ristiriidassa omien ajatustemme, tunteidemme ja vaistojemme kanssa. Asiantuntijoita löytyy joka lähtöön – kukaan heistä ei kuitenkaan päihitä vanhemman asiantuntijuutta omasta lapsestaan.

Meidän perhe jatkaa suloisia unia perhepedissä. Välillä on kuumaa ja ahdasta, usein levotonta. Korviani nipistellään ja kylkiäni potkitaan joka yö. Herään lapsen kitinöihin ja painajaisiin. Heräämme toinen toistemme yskimisiin ja kyljen kääntöihin. En enää muista miltä tuntuu nukkua lusikassa. Tai meritähtenä (sanontani siitä kun saa nukkua kaikki raajat eri suuntiin sojottaen). Tai rauhassa.

Romantiikka loistaa poissaolollaan. Rakkaus on vahvasti läsnä.

Rakkaus on vahvasti läsnä.

Ps. Miten teillä nukutaan?