Kimi Vatasen muistolle (ja ensirakkauden muistelua)

Harkitsin tarkkaan ennen tämän postauksen kirjoittamista. Kimi Vatanen menehtyi viime maanantaina, toissapäivänä, nopeasti edenneen sairauden johdosta. Minä tunnen Kimin ja minulla on hänestä vain hyvää ja kaunista sanottavaa – niin hyvää ja kaunista, etten usko tämän postauksen pystyvän loukkaamaan ketään. Toisekseen minulla on vahva intuitiivinen tunne siitä, että kirjoitukseni saisi Kimin siunauksen. Uskon että hän pitäisi siitä että kirjoitan. Kolmanneksi, vaikkakin itsekästä, pystyn näin käsittelemään omaa suruani tapahtuneen johdosta.

Tapasimme Jyväskylän Carrollsissa minun ollessa 17-vuotias lukiolainen, Kimi minua neljä vuotta vanhempi nuorukainen. Olin menossa koulupäivän päätteeksi hoitamaan tuttavani pientä poikaa, ja ajattelin syödä hampurilais-aterian ensin. Kimi istui keski-ikäisen ranskalaisen miehen kanssa vastapäisessä pöydässä. Mies loi minuun merkitsevän katseen ja kuulin hänen sanovan Kimille hurmaavan valkoisen hymyn saattelemana ”elle est tres belle” (hän on hyvin kaunis). Punastuin, mutta hymyilin kaksikolle takaisin. Aloimme juttelemaan, sekä suomeksi että ranskaksi (olen lukenut C – ranskan). Päädyimme vaihtamaan Kimin kanssa yhteystietoja. Tiedättekö kun joskus asiat vaan tapahtuvat – kun vieras ihminen vaikuttaa heti jotenkin tutulta ja turvalliselta. Kun hymy nousee korviin kuin itsestään. Kun on vaan niin kivaa ja helppoa.

Alla olevan kuvan Kimi otti minusta Carrollsissa.

Saman päivän iltana Kimi tarjosi minulle kyydin kotiin lastenhoito-työni jälkeen. Päädyimme ajelemaan siellä sun täällä hämärtyvässä illassa – juteltavaa riitti niin paljon. En koskaan unohda kuinka Kimi halusi hiljaiselle ja autiolle kotikadulleni päästyämme ajaa pienen pätkän todella lujaa (olihan hän ralli-legendan poika ja itsekin rallia ajanut). Jos en vielä tuolloin tiennyt mitä on vauhdin hurma niin nyt tiesin! Muistan tunteen kuin eilisen – valtavan paineaallon, pelonsekaisen jännityksen ja ilon. Vauhdinhurmaan taisi sekoittua hurmaantuminen toisesta ihmisestä.

Niinhän siinä kävi että meille syttyi romanssi. Kimi vietti Jyväskylässä seuraavat muutamat päivät, jotka olimme hyvin tiiviisti yhdessä Kimin töiden lomassa. Kävimme ulkona syömässä (mm. ahvenkeittoa, Kimin lempparia) ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Yöni vietin Kimin hotellihuoneessa. Ranskalainen herrasmies nukkui siellä myös, pilke silmäkulmassa kun huomasi yhtäkkiä olevansa ”kolmas pyörä”, joten vaihdoimme tuolloin vain viattomia pusuja. Muistan Kimin olleen hyvin hellä ja hyvin herrasmiesmäinen. Hän oli kaikkea mistä 17- vuotiaana olin haaveillut – pitkä, tumma ja komea, sinisilmäinen, isokätinen. Turvallinen. Hauskakin. Hänestä tuli minun ensimmäinen ”oikea” poikaystäväni (olin aiemmin ainoastaan tapaillut miehiä enimmillään muutamien kuukausien ajan). Uskon jokaisen meistä muistavan ensirakkautensa ja sen erityisyyden, puhtauden ja kauneuden. Vain kauniita muistoja. Lumivalkoisia.

Noin vuoden kestänyt suhteemme oli etäsuhde, sillä Kimi asui ja työskenteli ulkomailla. Hän kirjoitteli minulle super-suloisia rakkauskirjeitä – käsinkirjoitettuja. Niissä oli aina paljon sydämiä, enkä vieläkään tiedä ketään toista miestä joka piirtäisi kauniimpia sydämiä. Muistan sen kutkuttavan tunteen kun lähestyin postilaatikkoamme koulupäivien jälkeen ja mietin olisiko siellä erityistä postia. Usein oli, mutta joka kerta ilahduin ja yllätyin yhtä paljon. Äitiäni hymyilitti seurata sivusta kun luin kirjeitä posket punottaen. Tunsin olevani erityinen ja tunsin suhteemme olevan erityinen. Se kesti välimatkaa vaikka olimme molemmat nuoria.

Kimi pääsi vuoden aikana käymään Suomessa vain harvoin (hän kilpaili ulkomailla golfissa ja työskenteli ralli-managerina). Joka kerta, vaikka kerrat harvoja olivatkin, oli meillä yhtä ihanaa. Aivan erityisesti mieleeni on jäänyt viikonloppu jonka vietimme Kimin vanhempien mökillä. Mukana oli myös pari Kimin parasta ystävää, ja kyseessä olikin kalareissu poikien kanssa romantiikalla höystettynä. Meillä oli sekä kivaa että romanttista! Koko paluumatkan Jyväskylään itkin junassa.

Ystäväni yrittivät puhua minulle järkeä sanoen, etten tulisi olemaan onnellinen kaukosuhteessa jossa toinen osapuoli on niin sidottu työhönsä ja urheiluunsa ulkomailla. He sanoivat minulle nuoruuteni valuvan hukkaan. He olivat oikeassa ja tiesin sen itsekin. En halunnut viettää aikuisuuteni alkua näin. Kyseessä piti olla elämäni paras aika, mutta minä vain odotin ja kaipasin. Erityisen tuskalliselta odotus ja kaipuu tuntui juhlapyhinä, kuten jouluna ja juhannuksena. Jokainen kaukosuhteessa elänyt varmasti tietää tämän.

Emme koskaan ”virallisesti” eronneet, mutta välimatkan vuoksi suhteemme kuihtui yhtä itsestään kuin se oli alkanutkin. Yhteinen tarinamme ei kuitenkaan vielä ollut loppuunkirjoitettu.

Työskentelin parikymppisenä yhden kesän Tukholmassa. Olin ollut viettämässä Suomessa muutaman päivän lomaa, ja olin laivalla matkalla takaisin Tukholmaan. Laivan kannella sumutorvien tuuttausten keskellä hieraisin silmiäni nähdessäni edessäni tutun, pitkän ja tumman hahmon. Kimi. What are the odds – kuinka todennäköistä oli sattua samalle laivalle samaan aikaan? Meillä ei ollut montakaan yhteistä tuntia mutta vietimme ne tiiviisti toistemme seurassa. Lauloin laivan karaokebaarissa tuon ajan karaokebravuurini Mamban Älä jätä minua. En itse ajatellut laulavani sitä Kimille, mutta hän koki asian toisin. Kun olimme lauluni jälkeen laivan kannella alkoi Kimi avautua minulle silloisesta huonosta parisuhteestaan (joka oli itse asiassa kihla-suhde). Hän kertoi olevansa suhteessaan onneton ja kokevansa meidän yhtäkkisen kohtaamisen olevan merkki hänelle. Kohtalon johdatusta ja tarkoituksellista. Siinä silmieni edessä Kimi irrotti kihlasormuksensa nimettömästään ja heitti sen mustaan mereen.

Laivan buffet-aamiaisella taisimme  kumpikin kuitenkin tietää että tämä oli tässä. Kimi pyöritteli lusikkaansa surkean näköisenä luonnonjogurtti-kupissaan (ainoa asia mitä Kimin golf-valmentaja salli Kimin aamiaiseen laivalla kuuluvan oli luonnonjogurtti), eikä minullekaan tuona aamuna maistuneet sen enempää croissantit kuin munakokkelikaan. Meidän parisuhteemme ei ollut tähtiin kirjoitettu (ei vaikka laivamatkan jälkeen Kimi todella erosi kihlatustaan). Kaksi aivan liian erilaista elämäntilannetta, aivan liian erillään sijaitsevissa osoitteissa. Sellaista elämä välillä on. Joku ihminen saattaisi hyvinkin olla se oikea (kumppani tai ystävä), mutta aika ja paikka vain on väärä.

Yhteytemme ei kuitenkaan katkennut tuonkaan laivamatkan jälkeen. Kävihän Kimi joka kesä Jyväskylän Suurajoissa (sittemmin Neste-rallissa) managerointi-työnsä puolesta. Vietimme nuo päivät – sinkkuina ollessamme – aina yhdessä. Paljon kauniita muistoja. Nautimme kesästä, rallihuumasta, pitkistä illallisista, toistemme seurasta. Katselimme ilotulituksia yhdessä. Muistan kaiken kuin eilisen.

Vuodet vieri ja aika kului. Kimi päätyi tahollaan naimisiin ja minäkin aloin seurustella vakavasti. Pysyimme ystävinä, jotka saattoivat satunnaisesti vaihtaa tekstiviesti-kuulumisia tai tykkäillä toistensa Face/Insta-postauksista. Aivan erityisen ilahtunut ja onnellinen olin kun luin Facebookista Kimin ja Minna Helteen suhteesta. Tiesin Kimin ensimmäisen avioliiton olleen jotakuinkin onneton ja päätyneen eroon. Oli ihanaa huomata itselleen tärkeän ihmisen vihdoin löytäneen elämänsä rakkauden – tämä ei nimittäin jäänyt epäselväksi Kimin ja Minnan some-julkaisuja seuratessa. Vakka oli löytänyt kantensa, sielunkumppanit toisensa. Kimiä ja Minnaa yhdisti rakkaus (Suomen) luontoon,Lappiin, retkeilyyn ja kalastukseen. Samalla he olivat molemmat kansainvälisiä metropoliitteja. Pariskunnan yhteiskuvissa näkyvistä silmien säihkeestä ja kasvojen hehkusta ei voinut erehtyä. He todella rakastivat toisiaan. He todella olivat onnellisia yhdessä. Heille myös aika ja paikka oli oikea. Olin onnellinen heidän onnestaan – olinhan aina halunnut Kimille vain hyvää. Ihmiselle josta minulla ei ollut eikä ole mitään pahaa sanottavaa. Kaikkea kaunista vaan.

Toissapäivänä silmiini osui Facebookin feedissä Minnan postaus Kimin kuolemasta. Hieraisin silmiäni, ajattelin oikeasti ensin että kyseessä on feikki-postaus. Miten niin Kimiä ei enää muka ollut tällä maapallolla? Olihan hän aina ollut (siltä se minulle tuntui, olimmehan tunteneet toisemme jo reilut kolme vuosikymmentä). En edes itkenyt – olin liian järkyttynyt itkeäkseni.

Koko viime yön näin unia Kimistä. Osassa unista hän oli sielu, osassa olin saattelemassa vielä elossa olevaa Kimiä hänen viimeiselle matkalleen. Tänään minua on itkettänyt. Olo on ollut raskas – niinkuin taivas olisi painava synkistä sadepilvistä vaikka oikeasti paistaa aurinko. Miksi parhaat lähtevät aina ensimmäisenä? Kimi jätti tähän maailmaan niin suuren aukon. Hän jätti aukon minuunkin. Ensirakkauden kokoisen.

Kuvittele ihminen joka on aina pelkästään ystävällinen, aina pelkästään huomaavainen, aina pelkästään empaattinen, aina pelkästään kannustava, ja melkein aina pelkästään iloinen. Kimi oli juuri sellainen. Hän muisti aina kohdatessamme kysyä kuinka artistin urani etenee ja kun nauraen totesin siihen etten ole mikään artisti sanoi Kimi: ”sinä pystyt mihin vaan.” Hän muisti aina sanoa sen. Hän muisti aina ottaa huomioon ja huomata jokaisen huoneessa olevan ihmisen. Hän kohtasi jokaisen hymyllä ja aurinkoisuudella. Hän sai ihmiset tuntemaan olonsa hyväksi. Hänessä täytyi olla jotain taikaa.

Lämmin osanottoni Kimin perheelle ja läheisille!

Kiitos Kimi kun olit osa minun elämääni. Se osa oli kaunis.

Lepää rauhassa.

Kimin muistoa kunnioittaen,

Päivi🖤

Ps. Jos sinulla on jokin muisto Kimistä kiitos jos jaat sen alle (toki saa kommentoida muutoinkin jos kirjoitus herätti ajatuksia)!