Ajatuksia äitiydestä 47-vuotiaana 3-vuotiaan esikoisen äitinä
Äidiksi tuleminen on kauneinta ja ihaninta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lapseni on elämäni paras, kaunein ja ihanin asia. Hän tuo jokaiseen päivään niin paljon sisältöä, iloa, arvoa ja merkitystä, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun. Lapsi on syy jaksaa silloinkin kun ei muutoin jaksaisi. Lapsi on syy hymyillä silloinkin kun muutoin itkettäisi. Lapsi on asettanut minut elämäni vaativimman, tärkeimmän ja rakkaimman tehtävän eteen. Tehtävän, joka on toisaalta yksinkertainen – rajat ja rakkaus – mutta silti niin äärettömän monisäikeinen (niin monessa kohtaa voi äitinä astua harhaan).
Äidiksi tuleminen ei ole muuttanut minuuteni syvintä olemusta. Olen edelleen sama Päivi kuin ennenkin – herkkä, iloinen, sisukas, kärsimätön, vahvatahtoinen, leikkisä, syvä. Toisaalta äitiys on tuonut pintaan enemmän vakavia ja totisiakin sävyjä minussa. Koen että lapseni on kuin hauras ja särkyvä timantti jota kannan käsissäni, joutuen joka hetki suojelemaan ja varjelemaan häntä. Se vetää vakavaksi. Kepeä elämänasenne on äitiyden myötä vakavoitunut. Minusta on kliseisesti kuoriutunut leijona-emo ja kontrollifriikki. Hallinnan tunne on ennenkin ollut minulle tärkeää, mutta lapsen saaminen on nostanut tämän potenssiin miljoona.
Suunnittelen ja varmistelen lapseen liittyviä asioita koko ajan. Nipotan aikatauluista; niiden on oltava minuutilleen. Seuraan ruutu-aikaa kello kädessä. Ksylitolipastilleja d-vitamiinilla ei saa unohtaa – vähintään kymmenen kertaa päivässä. Sään mukainen vaatetus on minulle sydämen asia. Olen lukenut lapsellemme satuja vauvasta saakka kolme kertaa päivässä, koska kielellinen kehitys. Vauvauintiin mentiin jottei tule vesipelkoa, taaperojumppaan jotta motoriikka ja liikunnallisuus kehittyy, muskariin musikaalisuuden ”varmistamiseksi”. Ravinnon on oltava monipuolista ja ravitsevaa, ateriarytmistä ei tingitä. Lautasmallin toteutumisesta sen sijaan olen joutunut tinkimään (sydämeni itkee verta). Lapsen uni on pyhä (aivojen kehitys), joten meillä nukutaan säkkipimeässä täydellisessä hiljaisuudessa. Säkkipimeässä kirjaimellisesti, sillä makuuhuoneemme ikkunoissa on sälekaihtimet, jätesäkit ja pimennysverhot. Hiljaisuus tarkoittaa sitä että lapsen nukkuessa tv on äänettömällä (mieluiten pois päältä), mikroa ei käytetä (mieluusti ei myöskään kahvinkeitintä), ja me aikuiset liikumme hiipien ja puhumme kuiskaten. Ulos mennään terassin oven kautta, ei ulko-oven. Näistä lapseen liittyvistä rutiineista ja säännöistä kehkeytyy usein sanaharkkaa minun ja mieheni välille. Tiedostan nipottavani ja haluaisin höllentää, mutten pysty. Samalla miehen höveliys ärsyttää suunnattomasti. Ymmärrän kontrolloinnin olevan osittain oman turvan tunteeni vahvistamista. Toisaalta ajattelen sen kumpuavan vilpittömästä halusta lapseni hyvään. Ihmiset rakastavat ja osoittavat rakkautta eri tavoin – minun rakkauteeni kuuluu tarkkuus niissä asioissa joiden uskon olevan oikeasti tärkeitä.
Tiedostan olevani vaativa niitä aikuisia kohtaan joiden ”huomaan” lapseni lasken. Päiväkodin työntekijöitä, harrastusten ohjaajia. Toisaalta olen ollut ihan yhtä vaativa itseäni kohtaan silloin kun olen ollut töissä päiväkodissa, koulussa ja esim. muskari – opena. En ajattele minun lapseni olevan paras ja siksi ansaitsevan parasta – hän ansaitsee parasta koska rakastan häntä niin paljon. Hän on minulle niin tärkeä. Haluan hänelle vain ja ainoastaan pelkkää hyvää. Turvallisuutta, onnellisuutta, iloa. Haluan että hän saa aina ja kaikkialla olla juuri oma itsensä, ja ettei häntä koskaan painosteta mihinkään muuhun. Haluan että hänen henkilökohtaiset vahvuudet huomataan ja että niitä tuetaan. Haluan että häntä kohtaan ollaan helliä. Haluan että häntä arvostetaan ja kunnioitetaan. Haluan että hänen fyysistä koskemattomuuttaan ei koskaan rikota.
En hyväksy sitä että minun lapseni olisi päiväkodissa vain ”säilössä” – haluan hänen saavan laadukasta ja yksilöllistä varhaiskasvatusta. En hyväksy sitä että hänen harrastuksiaan vedettäisiin vasemmalla kädellä, sinne päin tai suurin piirtein. Harrastusten täytyy oikeasti kehittää, sekä tuottaa lapselle elämyksiä ja aitoa iloa. Minulle on aina ollut tyypillistä halu miellyttää ja vaikeus osoittaa kritiikkiä toisia ihmisiä kohtaan. Kun kysymyksessä on lapseni loistavat nämä ominaisuudet poissaolollaan. Leijona ärjyy kun se on ärsytetty. En enää edes muista monta lähes tulikivenkatkuista viestiä olen lähettänyt lapseni päiväkodin johtajalle. Asiallisia toki, mutta hyvin, hyvin suoria.
Äitiys on mielestäni pääosin ihanaa. Univelka on ollut fyysisesti aivan järjettömän raskasta, mutta sen jaksaa kun on pakko. Kun syynä on maailman kallein asia. Kun tajuaa kaiken olevan väliaikaista ja loppuvan joskus. Lapsen hoitaminen on mielestäni pääosin kevyttä. Lapsen kanssa leikkiminen sen sijaan ei ole vahvin puoleni – omaan kyllä mielikuvitusta, huumoria ja leikkisyyttä vaikka muille jakaa, mutten millään jaksaisi leikkiä dinosauruksilla, pehmoilla tai palikoilla. Hippaa en varsinkaan jaksaisi. Enkä mitään riehumis-leikkejä. Kuvis-jutut tuntuu myös työläiltä (toki niitä silti tehdään koska kuvataiteellinen kehitys). Satujen lukeminen, saippuakuplien puhaltelu, muovailu ja keinuminen sen sijaan on aika jees. Haliminen ja suukottelu on suosikki-juttuni, sitä jaksaisin vaikka aamusta iltaan. Tykkään myös tehdä retkiä museoihin, kotieläinpuistoihin, eläintarhoihin ja huvipuistoihin – kuin saisi itsekin olla lapsi uudelleen! Uskallan väittää että pienessä perheessämme edetään hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Joka päivä mietin ja mietimme mikä lasta ilahduttaisi. Lapsi ei vain kulje mukanamme ja sopeudu meidän arkeen, vaan hän on tärkeä ja osallistuva osa perhettämme. Kauppareissun yhteydessä voidaan aivan hyvin pyörähtää leikkipaikassa. Arki ei ole vain kotitöitä ja työasioita ja aikuisten juttuja, vaan se on myös ja ennen kaikkea lapsen juttuja.
47- vuotiaana (tänä vuonna 48) 3-vuotiaan lapsen äitinä koen olevani jokseenkin erilainen. Tunnen kyllä vastaavassa tilanteessa olevia 42- ja 44- vuotiaita, vaan en omankäisiäni. Siinä mielessä tunnen itseni vanhaksi. Toisaalta tiedän olevani ”nuorekas” 47 vee. Jaksan hassutella, jaksan liikkua, jaksan innostua, jaksan panostaa ja omistautua. Enkä nyt kovin ryppyinenkään vielä ole (vaikkei rypyillä toki ole mitään tekemistä hyvän äitiyden kanssa). Olen myös terve – tämän lauseen kirjoitan pelonsekaisin tuntein puuta koputellen. Koen että vanhemmalla iällä lapsen saamisessa on paljon hyvää. Turut ja torit on jo kierretty, tutkinnot suoritettu, elämykset eletty, hölmöilyt hölmöilty. Sain olla itsekäs ja itsekeskeinen monen monta vuotta. Sain matkustella, sain toteuttaa itseäni ja intohimojani monin ja lukemattomin tavoin. Toki elämää, sitä kuuluisaa omaa-sellaista, voi olla runsain mitoin myös äitinä. Tai jokin mitallinen ainakin. Koen olevani viisas ja elämänkokema&koulima. Siinä on hyvää pohjaa äitiydelle.
Lapsen syntymän jälkeen minusta on tuntunut siltä ettei minulla ole enää sydäntä. Sydämeni on lapsellani. Ikuisesti. Omassa rinnassani on reikä, joka on huolella täytetty. Ymmärtääkö joku äiti ruudun toisella puolella tämän tunteen? Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin järisyttävän suurta että se tekee kipeää. Ikävöin lastani koko ajan vaikka hän olisi vierelläni. Tunnen repivän raastavaa pelkoa siitä että lapselleni tapahtuu joskus jotain pahaa. Liikenne-onnettomuus, koulukiusaaminen, leukemia, yksinäisyys. Tunnen repivän raastavaa pelkoa siitä että minulle tapahtuu jotain pahaa. Aivoverenvuoto, sydänkohtaus, aivokasvain. Pelossa ei voi elää, mutta tavallaan elän silti. Tässä kohtaa pelko on osa rakkautta.
Haluan lapseni kasvavan oikeudenmukaiseksi, empaattiseksi, onnelliseksi ja itseensä luottavaksi aikuiseksi. Hyväksi ihmiseksi. Onnelliseksi. Millään muulla ei ole mitään väliä. Uskon näin käyvän. Uskon itseeni äitinä (vaikka heikkoina hetkinä itseni soimaamisella ei ole mitään rajaa). Olen äitinä hellä ja turvallinen, tarkka ja tiukka. Olen lujan lempeä, hassu ja hauska. Olen tunteikas ja annan lapseni tuntea. Olen huolehtiva, loppuun saakka. Olen hyvä. Riittävän hyvä. Paras äiti juuri Viljamille. Rakastan palavasti ja ikuisesti. ”Meidän välillä on katkeematon lanka jota terät maalliset ei poikki saa.”
On kaunista ajatella oman elämäni jatkuvan pojassani. Kenties hänen pojassaan tai tytössään.
Äitiys on kaunista. Kiitos Luoja ja universumi!
Kiitos Viljami, äidin rakas.
Ps. Postauksen kuvat ovat juhannus-reissultamme!