Vauva tuli taloon – mitä odotin vs. mitä oikeasti tapahtui

Vauva tuli taloomme reilut kolme vuotta sitten. Vauvavuodesta on siis jo aikaa, mutta aihe on mielestäni mielenkiintoinen ja muistelemisen ”arvoinen”. Elämässä loppujen lopuksi aika harva asia menee niinkuin on itse ajatellut. Meidän vauvavuotemme seuraamuksineen oli aika vähän sitä mitä odotin ja aika paljon sitä mikä ei ollut edes mieleeni juolahtanut – niin hyvässä kuin pahassa. Ehkä tästä postauksesta on hyötyä jollekin tulevalle äidille/isälle. Kokoan alle omia ennakko-odotuksiani, ja niiden alle kuvauksen siitä mitä todellisuudessa tapahtui.

Vauva itkee lähestulkoon koko ajan/saa itkukohtauksia jotka ei millään hellitä.

Meidän lapsemme on koko tähänastisen elämänsä itkenyt vain vähän. Vauvavuodesta muistan lähinnä pieniä kitinöitä silloin tällöin, ns. huuto-itkua en lainkaan. Myöhemminkään hän ei ole itkenyt kuin hyvin harvoin – lähinnä silloin kun on satuttanut itsensä, tai nyt uhma-ikäisenä oman tahdon toteutumattomuuteen liittyen. Näissäkin tilanteissa itku on loppunut nopeasti. Koskaan emme ole ”kieltäneet” lasta itkemästä tai hyssytelleet häntä. Päinvastoin, olen jopa rohkaissut häntä itkemään silloin kun siltä tuntuu. Olen myös itse itkenyt lapsen nähden, mieheni myös. Vähä-itkuisuus on ilmeisesti osa lapsemme temperamenttia ja luonnetta. Toki hän on myös ollut pääosin hyvin terve, ja kaikinpuolin hyvinvoiva ja tyytyväisen oloinen lapsi. Minulla ei siis ole ”elokuvamaista” kokemusta itkevän vauvan tunnista toiseen jatkuvasta rauhoittelusta, tai siitä että joutuisin pitämään kuulosuojaimia lapseni itkun vuoksi (mikä ei ilmeisesti ole lainkaan tavatonta).

Imettäminen on helppoa ja vaivatonta. 

Voi, meidän kohdallamme kaikkea muuta! En vieläkään ymmärrä sitä kuinka jotkut äidit kuulema pystyvät nukkumaan imettäessään. En sitäkään, että imettää voi missä vain itselleen hyvässä asennossa. Enkä varsinkaan sitä että joku jaksaa imettää lastaan useamman vuoden. Imettäminen sujui meillä alusta saakka hyvin, hyvin hankalasti. Syitä oli varmaan monia. Synnytin sektiolla mikä edesauttoi maidon niukkaa herumista. Sain sektiokomplikaation, minkä vuoksi en noin viikkoon syntymän jälkeen pystynyt juurikaan edes yrittämään imetystä (olin nenämahaletkussa ja tipassa, vatsani hyvin turvonnut ja kipeä). Arvelen myös ettei rintani/nännini malli ole ihanteellisin imetyksen kannalta. Lisäksi koin imetyksen varsinkin alkuun kovin kivuliaana – sain nännipihoihin rohtumia ja jopa pieniä mustelmia.

Rintakumi auttoi edellä mainittuihin asioihin vain vähän (eikä se meinannut millään edes pysyä paikoillaan). Kaalinlehdistä ei ollut kohdallani apua. Ei myöskään Imetyksen tuesta eikä neuvolan vinkeistä. Käytännössä kykenin imettämään vain yhdessä asennossa – sohvalla risti-istunnassa imetystyynyn (kokeilin useita erilaisia) kanssa. Siinäkin jouduin koko ajan tukemaan ja auttamaan lasta käsilläni. Maidon pumppaamista teimme sekä käsikäyttöisellä että sähköisellä pumpulla. Puolen tunnin pumppaamisen ”palkintona” oli usein vain noin 10 ml maitoa. Kukaan ei ollut koskaan puhunut minulle imetyksen mahdollisesta hankaluudesta. Neuvolassa siitä ei mainittu sanallakaan. Kukaan ystäväni tai tuttavani ei ilmeisesti ole kokenut niin hankalaa imetystä kuin minä. Jälkiviisaasti ajateltuna koen, että yritin ja yritimme ehkä turhankin pitkään jotain sellaista mikä ei meillä vain toiminut. Stressasin asiasta liikaa.

Vauva on sinappikone ja vaipparalli kamalaa. 

Ei, en kokenut näin. En vieläkään tiedä mikä on niska*****. En ylipäätään missään kohtaa ole kokenut vauvan/lapsen hoitamista mitenkään hankalana tai raskaana. Vaippojen vaihto on mielestäni piece of cake. Itse asiassa olen kokenut potan tyhjentämisen ja putsauksen paljon vastenmielisempänä.

Univelan kestää kun tietää sen olevan väliaikaista. 

Ei muuten kestä. Ihminen tarvitsee unta. Jatkuva öinen heräily on täysin epäluonnollista, ja hyvin uuvuttavaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oma unentarpeeni on normaalisti ollut 9-10 tuntia/yö. Vauvavuoden aikana sain pahimmillaan nukuttua 4-5 tuntia yössä, pienissä pätkissä kerrallaan. Vauvamme hulinavaihe kesti noin 9kk (vaikka aina ja kaikkialla puhutaan muutaman viikon tai korkeintaan muutaman kuukauden hulinoista). Tänä aikana hän heräsi joka yö puolen tunnin/tunnin välein. Muistan kuinka ei ollut lainkaan tavatonta että itkin aamuisin sängyssä mieheni hoitaessa lapsen aamutoimet ennen töihin lähtöään. Olin aivan loppu.

Tällä hetkellä perheemme nukkuu perhepedissä (kaikille meille kolmelle vähiten raskas vaihtoehto). Lapsemme nukahtaa perhepetiin nopeasti ja nukkuu siinä kohtalaisen yhtenäiset, noin 10 – 11 tunnin yöunet. Itse saan unta yleensä noin 8 tunnin verran – eli vajetta jää yhä suhteessa tarvitsemaani. Yöuneni on myös rikkonaista, sillä toisinaan lapsi potkii, pyöriskelee ja ääntelee öisin. En enää edes muista miltä tuntuu herätä oikeasti pirteänä ja levänneenä, kirkkain ajatuksin, hyväntuulisena.

Aivosumusta on tullut uusi normaali. Koen että fyysinen väsymys on henkistä väsymystä siedettävämpää. Fyysistä väsymystä voi sentään vähän lievittää kahvilla, raittiilla ulkoilmalla ja toki myös päiväunilla. Jatkuva univelka on  aiheuttanut henkistä väsymystä. Eniten on surettanut ja harmittanut se, että koen persoonani muuttuneen, kaventuneen, univelan seurauksena. Olen ennen ollut aika ulospäinsuuntautunut ihminen. Olen ollut vahvasti läsnä toisille ihmisille. Olen ollut auki. Olen ollut myötäelävä. Olen antanut itsestäni paljon. Olen myös uskoakseni ollut pirteää ja piristävää seuraa. Olen vitsaillut ja nauranut paljon. Jatkuva univelan myötä olen sulkeutunut omaan kuplaani. Tämä on ollut selviytymiskeinoni arjessa. Minusta ei ole ollut mitään kenellekään muulle kuin lapselleni. Hän on vienyt ja saanut kaiken sen vähäisen energian mitä minulla on väsyneenä ollut itsestäni antaa. Välillä olen kokenut muiden kanssa kommunikoinnin hankalana ihan vain sen vuoksi että ajatukseni katkeilee. En löydä sanoja. Unohtelen. Toistan itseäni. En jaksa keskittyä keskusteluun. En melkein jaksa edes artikuloida.

Onneksi olen saanut pari aika hyvin toimivaa lääkevalmistetta nukkumiseni tueksi. Tilanne on tällä hetkellä se että pärjään ja selviän kyllä. Mutta väsynyt olen. Oma itseni en.

Vauvan tulo muuttaa parisuhdetta.

Todellakin, mutta potenssiin miljoona siitä mitä odotin! Meillä ei mieheni kanssa yksinkertaisesti ole aikaa/mahdollisuutta yhtään mihinkään kahdenkeskiseen. Ei keskusteluihin, ei romantiikkaan, ei läheisyyteen, ei seksiin. Lapsi keskeyttää kaiken edellämainitun. Hänellä ei ole kotona ketään muita kuin me. Hän on mustasukkainen. Hän ei vielä juurikaan viihdy omissa leikeissään. Toki tilanteen hankaluuteen vaikuttaa meillä myös tukiverkkojen puute. Sekin, että lapsi käy nukkumaan vasta klo 21-22 välillä (syystä että oma työni on iltatyö ja päikky-päivinä vien lapsen hoitoon klo 9 jälkeen).

En ollut varautunut ollenkaan näin dramaattiseen parisuhteen muutokseen. Ehkä en ollut vain ajatellut asiaa konkretian tasolla. Parisuhteesta huolen pitämiseen ei riitä se, että pääsemme illallis-treffeille noin kolme kertaa vuodessa. Tai se, että saamme aikuisten vuorokauden hotellissa kaksi kertaa vuodessa. Koen että tarvitsisimme joka viikko edes yhden rauhallisen hetken ihan vaan kahdestaan (tarkoitan edes parin tunnin pituista aikaa keskustelulle). Ja että saisimme lapsenhoito-apua vaikka yhden illan verran joka tai joka toinen viikko. Tämä itse asiassa on tilanne monissa tuntemissamme perheissä. Useamman naapurin lapsia käyvät samalla paikkakunnalla asuvat isovanhemmat hoitamassa parikin kertaa viikossa. Toki meillä arjen raskauteen on vaikuttanut merkittävästi myös meidän molempien univelka. Ehkä 47 vuoden ikäkin.

Vauvan kanssa on ihana harrastaa. Ihanaa kyllä, mutta myös vaivalloista. Ennen lapsen syntymää yksi asia mitä eniten odotin oli harrastaminen vauvan kanssa. Opettajana ja kasvattajana paloin halusta päästä ”toiselle puolelle”. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kaikki vauvavuoden aikaiset harrastukset (meillä muskari ja vauvauinti) sekä reissut olisivat voineet aivan hyvin myös jäädä välistä. Näin ihan oman jaksamiseni kannalta. Jos meille tulisi toinen lapsi pyhittäisin vauvavuoden vauvakuplalle. Olisin lapsen kanssa kotona ja lepäisin aina kun siihen olisi pienikin mahdollisuus. Keskittyisin huolenpitoon myös itsestäni. Meidän vauvavuoden aikainen muskarimme sijaitsi kahden noin 10 minuutin kävelymatkan sekä 30 minuutin ratikkamatkan päässä. Lapsi nukahti joka kerta matkan aikana, joten jouduin toistuvasti herättämään hänet muskariin. Tuolloin hänellä oli usein myös jo nälkä, eli muskari sujui väsyneissä ja nälkäisissä merkeissä. Äitinä koin tilanteen stressaavana.

Uskon kyllä siihen, että lapsemme on myös hyötynyt varhain aloitetusta muskarista ja uinnista. Siltikin – harrastaa (kuten reissata ja matkustaakin) ehtii runsain mitoin ihan varmasti myös vauvavuoden jälkeen.

Vauvan tulo mullistaa ja muuttaa ihan kaiken, sitoo vanhempansa täysin, ja koko muu elämä loppuu.

Ei,ei ja ei. Vauvan tulo ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista kriisiä oman identiteettini tai ylipäätään oman elämäni suhteen. En missään vaiheessa ole kokenut vanhemmuutta lainkaan kahlitsevana tai rajoittavana. Minulla on edelleen muutakin elämää. Toisaalta en pitkän tahattoman lapsettomuuden jälkeen ihan hirveästi edes kaipaa sitä muuta elämää. Riittää kun voin nähdä ystäviäni edes joskus, käydä kerran/pari viikossa yksin lenkillä/salilla, ja kun saan joka ilta pienen oman hetken vaikka blogin kirjoittamisen tai lempi tv-sarjani parissa.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, lapsen saaminen on parasta mitä minulle on koskaan sattunut. En vaihtaisi häntä ja aikaamme yhdessä ikinä koskaan yhtään mihinkään.

Suhtaudun tällä hetkellä univelkaan ja parisuhteen ei niin auvoiseen tilaan ”välttämättömänä pahana”. Tämä on yksi elämänvaihe muiden joukossa. Vaiheeseen kuuluu raskaita asioita ja hetkiä – iloa, onnea ja ihanuutta kuitenkin tuplaten enemmän.

Miten te muut olette kokeneet vauvavuoden/lapsen saamisen? Mikä asia on yllättänyt rankkuudellaan, entä helppoudellaan?

Loppuun vielä vinkki kaikille (uuden edessä) oleville vanhemmille, myös itselleni. Asioista kannattaa jutella. Jo etukäteen. Neuvolassa, kumppanin kanssa, ystävien kesken. Etukäteen on myös hyvä asennoitua siihen että asiat voivat oikeastaan mennä ihan miten tahansa. Vauvan temperamenttia tai vaikka sairasteluita ei voi tietää ennakkoon. Imetys voi joko sujua tai sitten ei. Vauva voi nukkua alusta saakka hyvin tai alusta saakka huonosti, tai jotain siltä väliltä. Sen sijaan asia mitä voi ja kannattaa ennakoida, jo ennen vauvan syntymää, on edes jonkinlaisen tuen organisoiminen vauva-arkeen. Ehkä mekin olisimme voineet sopia joitain järjestelyitä ennakkoon. Tilanteen ollessa jo ns. päällä on kaikki paljon vaikeampaa (varsinkin mahdollisen aivosumun keskellä).

Omasta mielestäni jokainen pikkuvauvan äiti ja isä on supersankari!

Niinpä siis kai minäkin olin aikoinaan, ja olen siitä ylpeä. Kevyttä vanhemmuus ei vieläkään ole. Se on kaunista, rakkaudentäyteistä, elämänmakuista, väkevää, ihmeellistä.

Joka hetken arvoista.