Vähemmän on hyvä (myös vauva-hankinnoissa)
Liittyyköhän keski-ikäisyyteen se, että arvostaa vuosi vuodelta tavaraa ja materiaa vähemmän ja vähemmän…? Haaveilen kodista jossa kaikki tasot olisivat tyhjinä tavaroista (kukkamaljakkoa tai kynttilää ei lasketa). Kodista, jonka kaapit kätkisivät sisälleen ainoastaan minimalistisen harkitut välttämättömyydet pienissä, sievissä pinoissa. Esimerkiksi – ihmiselle riittää mielestäni yksi kahvikuppi, pari kylpypyyhettä ja vuodelakanasettiä, muutamat kestävät kenkäparit ja takit. Tavaroita, astioita eikä edes vaatteita tarvitse olla hyllyt pullollaan. Minulle esteettinen koti on ennenkaikkea kaikesta turhasta tavarasta tyhjä koti. Vaateröykkiöt missä sattuu häiritsevät omaa silmääni sängynalus-villakoiria enemmän. Enkä voi sietää kaapinovia jotka eivät tavarapaljouden vuoksi mahdu kunnolla kiinni.
Raskausaika sokaisi silmiäni hiukan hankintojen suhteen. Annan itselleni anteeksi, mitään aiempaa kokemusta kun minulla ei asiaan liittyen ollut (onneksi sentään suosimme kierrätystä). En tiennyt mitä vauva ihan oikeasti tarvitsee – turvakaukalon, pinnasängyn, vaunut, vannan ja syöttötuolin – ja mikä kaikki on vain jotain mitä vauvoille on ”totuttu” hankkimaan (toki myös bisnestä). Toiselle lapselle en ostaisi mitään näistä: sitteri, leikkimatto lelukaarella, kantoliina, kantoreppu, kävelykärry. Unipesää pikkuisemme käytti kohtalaisen pitkään – toisaalta saman asian olisi varmaan ajanut jokin kotikutoinenkin tekele. Koen että sitteri on lähinnä helpotus vanhemmalle, ei vauvalle (enkä tarkoita tällä sitä etteivät vanhemmat ansaitsisi helpotuksia). Neovolassa meitä neuvottiin pitämään vauvaa mahdollisimman paljon lattialla ja mahdollisimman paljon vatsallaan. Sitterissä vauvan motoriset taidot eivät pääse luontaisesti kehittymään, kun taas lattialla ”koko maailma on auki” – vauva varmasti motivoituu sitä omaan tahtiinsa tutkimaan. Pään kannattelu ja liikkumisen taidot kehittyvät.
Leikkimaton käyttöikä puolestaan oli meillä todella lyhyt. Lelukaaria pystyy väsäilemään itsekin. Kantoliina – ja reppu olivat turhakkeet, lapsemme ei yksinkertaisesti viihtynyt niissä lainkaan. Tässä on tietysti paljon yksilöllisiä eroja, ja repussa/liinassa viihtyvän vauvan kohdalla em. tarvikkeista on hyötyä. Kävelykärry ei kiinnostanut poikaamme juuri lainkaan. Hän oppi kävelyn seisomalla ensin kuukausitolkulla tukea vasten ja lähti sitten yhtäkkiä liikkeelle hyvin varovasti pienin askelin – ilman kärryä. Kärry ei tullut leikkeihinkään mukaan. Tästä kaikesta opin sen, että varsinkin ennen vauvan syntymää ja ennen häneen tutustumista olisi fiksua välttää kaiken ei-välttämättömän hankkimista.
En ostaisi myöskään leluja juurikaan etukäteen – ihan siitä syystä että niitä tullaan joka tapauksessa saamaan sukulaisilta ja ystäviltä runsain mitoin. Ja toisaalta, monen lelun uutuudenviehätys kestää vain pienen hetken, minkä jälkeen kaikki muu kuin lelut kiinnostaa taas enemmän: äidin kaulakorut, isin työkalut, kattilat, johdot, paistinlastat, kellot ja niin edelleen. Kirjat ovat mielestäni tärkeitä ja ovat olleet meillä kovassa käytössä – kirjastoa voi hyvin suosia kirjakauppojen sijaan (meillä viikottainen kirjastoautossa käynti on lapselle elämys jo itsessään).
Lapsemme on nyt 3,5 – vuotias ja sekä hänen oma huoneensa että olohuoneemme on kumpikin aika lailla lelujen valloittama. Pallomeri, tiipii-teltta ja leikkikeittiö vievät tilaa eniten. Jättimäiset pehmot hyvänä kakkosena. Ainakin jonkin edellämainituista olisi aivan hyvin voinut jättää hankkimatta. Aika iso osa lapsemme leluista on lahjoina saatuja. Rohkaisisinkin kaikkia vauvaperheiden (ylipäätään lapsiperheiden) sukulaisia ja tuttavia kyselemään mahdollisista lahjatoiveista etukäteen. Mille on tarvetta, entä tilaa? Mikä ilahduttaisi tai hyödyttäisi eniten? Lahjan ei tarvitse aina jos useinkaan olla tavara-lahja. Lahja voi olla myös lapsenhoito-apua, elämys lapsen kanssa, ruokaa, harrastuksen maksaminen tms. Leluja olemme itse toivoneet vain joitain tiettyjä yksittäisiä – useimmin olemme pyytäneet vaatteita, kirjaa tai soittimia (siis silloin kun lahjatoiveita on erikseen kysytty). Olen myös esittänyt isovanhemmille toiveen etteivät toisi kyläily-reissujen yhteydessä tavaraa tuliaisena. Mieluummin vaikka smoothieita ja xylitol- tai vitamiinipastilleja jos jotain haluavat tuoda.
En usko että kaikki oli ennen paremmin, mutta käpylehmien, metsäretkien, majan rakennuksen, keppihevosten, paperinukkien, pihaleikkien (tervapata, polttopallo, kymmenen tikkua laudalla ym.), pajupillien ja kaarnalaivojen nimeen vannon. Luonnonläheistä, luonnollista, hauskaa, elämyksellistä, ”terveellistä”, ekologista ja ilmaista. Nyky-maailmassa vierastan aivan erityisen paljon kaikkia muovisia, vilkkuvia ja äänekkäitä leluja. Lelu-puhelimia ja tabletteja en ymmärrä lainkaan. Vierastan sitä että päiväkodissa(kin) katsotaan kuulema Ryhmä Hauta. Pikku Kakkonenkin oli muuten ennen parempi. Pelle Hermanni, Nalle Luppakorva ja Barbaba ovat vaihtuneet taisteleviin, riehuviin ja meluisiin hahmoihin. Ajattelen niin ettei lapsi todella tarvitse lelumerta ja ärsyketulvaa onneen. Päinvastoin – lapsi tarvitsee syliä ja läheisyyttä, kiireettömiä juttu-hetkiä, mielekästä ja hauskaa liikuntaa, musiikkihetkiä ja satuhetkiä, yhdessä leipomista, pelaamista ja metsäretkeilyä.
Mitä minuun itseeni tulee koen että tarvitsen aina vain vähemmän ja vähemmän. Heräteostokset vaatekaupoilla olen lopettanut kokonaan. Tiedän mitkä värit ja mallit minulle sopivat, enää en osta sitä mikä näytti hyvältä jonkun toisen päällä. En myöskään osta vaatteita piristääkseni tai lohduttaakseni itseäni. Ostan tarpeeseen. Tarve tulee lähinnä silloin kun vaate on kulunut puhki. Työvaatteet (töihin sopivat vaatekerrat) ja vaatteet ulkoiluun/liikuntaan ovat tärkeimmät. Toki jotain pitää olla myös oleskeluun ja juhlaan.
Kosmetiikka on mielestäni suureksi osaksi bisnestä ja huijausta. Käytän nykyisin lähes yksinomaan luonnonkosmetiikkaa ja pärjään hyvin muutamilla luottotuotteillani. Koruissa suosin kotimaista käsityötä ja pienyrittäjiä. Mielestäni kaikkein kaunein sisustus syntyy kukilla, kynttilöillä ja niin ikään kotimaisten pienyrittäjien – sekä mieheni äidin – käsitöillä. Lähes kaikki kotimme matot ovat mummin kutomia, ja seinillä komeilee hänen tekemänsä ryijy ja taulu. Koriste-esineitä suorastaan vihaan. Jouluisin haluan koristella kotimme hyasinteilla, kauniin värisillä kynttilöillä, ja vaikka itsetehdyillä kransseilla. Joulukuusessakin tekee mieli välttää kaikkea muovista.
Vähemmän on parempi.
Vähemmän on hyvä.
Vai mitä?
Ps. Tämä postaus keskittyi tavaroihin, mutta otsikko pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin. Vähemmän työtä, vähemmän kiirettä, vähemmän somea, vähemmän suorituksia. Enemmän pätee oikeastaan vain tähän: Rakkaus. Se pitää sisällään kaiken muun tärkeän.
