Epätäydellisen äidin oppi: opeta lapsi ajattelemaan, ei tottelemaan (ja pysy itse rauhallisena)
Toivoisin otsikon opin olevan omani, vaan eipä se ole. Osui muistaakseni silmiini Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilta kun etsin netistä apuja vanhemmuuteen. Koko viikon olen tuntenut itseni täydellisen huonoksi, epäonnistuneeksi ja suorastaan surkeaksi äidiksi. Olen korottanut ääntäni, olen syyllistänyt lasta omista tunteistani, olen provosoitunut, olen ollut kärsimätön, olen vajonnut lapsen tasolle (kuinka noloa). Kasvatustieteen maisterin tutkinto ei ole auttanut tippaakaan siinä kohtaa kun on antanut lapsen käytöksen ns. mennä tunteisiin. Koulutus ei ole tae mistään ja opit unohtuvat kovin helposti arjen pyörteessä, varsinkin väsyneenä. Tieteen oppeja tärkeämpää on tutustua omaan lapseen ja opetella ymmärtämään juuri omaa lasta.
Aikuisen kannalta olisi tietenkin kauhean kätevää, kivaa ja helppoa jos lapsi aina vaan tottelisi vanhemman pyyntöjä ja käskyjä. Olisi vaivatonta olla itsestäänselvä ja kyseenalaistamaton auktoriteetti. Kuinka helppoa arki olisikaan! Lasta voi toki yrittää opettaa tottelevaisuuteen uhkaamalla, kiristämällä ja lahjomalla (näihin olen sortunut minäkin – monta kertaa). Tuolloin lapsi ei kuitenkaan varsinaisesti opi yhtään mitään, hän vain ehdollistuu aikuisen toivomaan käytökseen. On aika yleistä laatia lapselle tarra – taulukoita milloin minkäkin asian oppimisen edistämiseksi. Itsekin tein pojalleni aikoinaan pottailu – taulukon (mistä tosin olen täällä blogissakin todennut etteivät tarrat olleet avainasemassa pottailun oppimisessa.) Onhan paljon myös sellaisia taitoja, joiden oppiminen edellyttää lapsen hermoston kehittymistä (mikä on osittain perinnöllistä) – kuten esim. kävelemään ja kuivaksi oppiminen – ja joilla ei ole mitään tekemistä lapsen ”hoksaamisen” kanssa. Taitoja joita aikuinen ei hyvällä tahdollakaan voi lapselle opettamalla opettaa. Olen nähnyt päiväkotien seinillä tsemppi – taulukoita esim. kaveritaitoihin liittyen. Tottakai lapsi voi tarran toivossa yrittää olla parempi kaveri, mutta tarroilla ei opita empatiaa tai toisten huomioimista. Vaikka kuinka lukisin lapselleni tunnetaitoja käsitteleviä kirjoja ja katselisimme Fanni-sarjan tunnekortteja eivät ne yksinään, ilman keskusteluita ja käytännön tilanteiden läpikäymistä, johda tunnetaitojen oppimiseen.
Niinpä olen kantapään kautta ymmärtänyt sen, ettei lapsen kasvattamisessa ole oikotietä onneen. Vaatiminen, pakottaminen, komentaminen, kieltäminen, pelottelu, uhkailu, kiristäminen tai lahjonta eivät opeta lapselle yhtään mitään. Kaikkein varmimmin peli on pelattu silloin kun aikuinen provosoituu lapsen ei – toivotusta käytöksestä. Kaikkein varmimmin lapsi oppii silloin kun aikuinen pysyy rauhallisena, säilyttää tilanteen hallinnan, asettuu lapsen tasolle (ihan konkreettisestikin laskeutua lapsen viereen), ja keskustelee lapsen kanssa ikä–tasoon soveltuvalla tavalla. Tuolloin lapsi oppii ajattelemista. Ei yhtään haittaa senkään muistaminen, että myös meitä aikuisia kiukuttaa, harmittaa, pelottaa, kuormittaa, surettaa ja ärsyttää ihan samat asiat kuin lapsiakin (nälkä, väsymys, meteli, kiire, kipu, ikävät tapahtumat ja sattumukset kuten riidat, se kun jokin ei onnistu, ja niin edelleen). Jos päiväkodissa on ollut levoton meininki on lapsi todennäköisesti kotonakin levoton, kiukkuaa, repii, kirkuu ja puree. Vika ei silloin ole lapsessa, vaan ympäristössä. Olen usein syyttänyt itseäni lapsen levottomasta ja aggressiivisesta käytöksestä – ihan tosissani miettinyt olenko jotenkin omalla käytökselläni onnistunut turmelemaan lapseni. Noissa hetkissä on hyvä miettiä nimenomaan sitä koko ympäristöä missä lapsi on aikaansa ko. ajankohtana viettänyt.
Aika monta kertaa olen ruokapöydän äärellä turhautunut lapsen käytökseen. Poikamme on hyvin valikoiva kasvisten ja hedelmien suhteen. Harmittaa kun silti olen aina niitä ostanut – pessyt, kuorinut ja pilkkonut, rakennellut hymynaamoja ja sydämiä lapsen lautaselle – vain kaataakseni kaiken hetkeä myöhemmin biojäteastiaan. Mutta, enhän minä itsekään tykkää selleristä, kiinankaalista, vesimelonista, appelsiinista tai päärynästä, noin muutaman mainitakseni. Mitä sitten? Kaikesta ei voi eikä tarvitse tykätä. Pakottaa ei voi. Vitamiineja saa purkistakin. On aivan turha ärsyyntyä sellaisesta lapsen käytöksestä mille yksinkertaisesti ei voi yhtään mitään – ja mikä ei varsinaisesti ketään vahingoita. Olen päättänyt, etten enää osta lapselleni muuta kuin kurkkua ja banaania,ja näin voin vetää raksin yhden täysin turhan ärsytyksen aiheen päälle. Olen päättänyt etten – enää – hermostu monesta muustakaan pikku-asiasta. Tai yhtään mistään. Sormet ristiin.
Mll:n sivuilta olen lukenut senkin, että lapsen ns. pelleileminen ja kiukuttelu/kiusanteko vanhempia kohtaan kumpuaa lapsen halusta testata miten hyvin tilanne on aikuisilla hallussa. Kuinka hyvin vanhempina kestämme hankalatkin tilanteet. Tällä testaamisella lapsi hakee turvaa ja yhteyttä. Lapset eivät ole tyhmiä, päinvastoin. Lapset eivät ole ilkeitä tai pahoja ilkeyttään tai pahuuttaan. Opettelen joka päivä katsomaan lapsen pientä pelleilyä ja kiukuttelua läpi sormien, kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota (sillon kun lapsi ei riko tai vahingoita mitään/ketään). Kun lapsi huomaa ettei saa vanhemmalta reaktiota lopettaa hän ei – toivotun käytöksen paljon todennäköisemmin kuin silloin jos aikuinen suuttuu. Aikuisen suuttuminen tietyllä tapaa jopa palkitsee lapsen, onhan lapselle negatiivinen huomio parempi kuin ei huomiota lainkaan. Siispä, yritän opetella olemaan zen tämänkin asian suhteen.
On muuten hyvä olla tietoinen siitä miksi tietty asia lapsen käytöksessä provosoi omaa itseä. Minä provosoidun pelleilystä ja uhmasta/aikuiselle vastaansanomisesta, koska itse en lapsena voinut tehdä kumpaakaan. Tämä ei ole minun poikani vika.
Yksi vanhempaa ärsyttävä asia saattaa myös olla lapsen hokeminen. Lapsi haluaa jotain mitä ei syystä tai toisesta voi saada – eikä millään lopeta haluamisen hokemista. Mitä enemmän aikuinen kieltää sitä enemmän lapsi haluaa. Tämän noidankehän voi katkaista toteamalla lapselle ”kysytty ja vastattu”. Tuolloin lapsi ymmärtää tulleensa kuulluksi, mutta tajuaa samalla ettei aikuisen vastaus tule muuttumaan. Tämä(kään) ei ole oma viisauteni vaan muistaakseni Jari Sinkkosen suusta tullut. Toimii.
Vasta äidiksi tulon myötä olen konkreettisesti ymmärtänyt mitä tarkoittaa ”lapsi kasvattaa vanhempaa.”Lapsi pakottaa omalla toiminnallaan aikuista haastamaan itseään ja omia toimintatapojaan. Lapsi pakottaa kasvuun ja muutokseen. Lapsi pakottaa kärsivällisyyteen. Lapsi on pakottanut minua harjoittelemaan hermojen hillintää ja omaa tunnesäätelyäni. Lapsi on haastanut minua olemaan oikeasti läsnä, kuuntelemaan ja kohtaamaan. Lapsi on pakottanut minut kehittämään stressinhallintaa ja paineensietokykyäni (voi, olen näissä niin huono!) Lapsi tekee aikuisen virheet näkyviksi (lapsi ei osaa mielistellä kuten me aikuiset vaan on raivorehellinen). Lapsi herättelee aikuisen omatuntoa. Onneksi.
Tuntuu että ennen lasta olin vuosikausien ajan sama Päivi – toimintatapoihini pinttynyt ja rutinoitunut, ajatusmallini tietynlaisiksi jumiutuneet. Lapsen syntymän jälkeen olen muutamassa vuodessa oppinut ja kasvanut enemmän kuin ehkä koskaan ennen.
Kiitos lapseni kun autat minua kasvamaan ja opetat minulle elämässä oikeasti tärkeää!
Ps. Todettakoon lopuksi: aivan yhtä tärkeää kuin on oppia kaikkea ylläkirjoitettua on oppia myös se, että joskus saa olla huono äiti – ja joskus suorastaan paska. Kippis epätäydellisyydelle – huomenna on uusi päivä!
Pps. Tämän postauksen kirjoitettuani lähdin hakemaan lasta päiväkodista. Pihalla lapsi juoksi minua karkuun, yritti potkaista, ja lopulta suostui autoon ainoastaan syli täynnä kiviä. Unohdin sekunnissa kaiken yllä kirjoittamani. Olkoon tämä lohdutuksena kaikille muille epätäydellisille äideille💗
