Kieksi – dokumenttisarja särkee sydämen
Suosittelen otsikon dokumenttisarjaa jokaiselle. Aivan erityisesti suosittelen sitä jokaiselle vanhemmalle, jokaiselle lasten ja nuorten kanssa työskentelevälle aikuiselle, sekä jokaiselle rikollisuuden polulle lähteneelle nuorelle. Suhtauduin sarjaan aluksi, esittelytekstin perusteella, hiukan kriittisesti – ajattelin että aiheen käsittely dokkareissa on ehkä jo hiukan nähty ja kulunut. En pitänyt siitä että sarjaa kuvailtiin ”rankaksi” – mieleeni tuli lasten ja nuorten ongelmilla mässäily. Onneksi en jäänyt ennakko-asenteeni vangiksi vaan katsoin sarjan. Katsoin ja itkin.
Aivan erityisesti itseäni kosketti nuoriso-rikollisuutta käsitellyt jakso. Olen itse pienen pojan äiti – jaksossa haastateltiin useampaa nuorta jotka olivat joskus olleet pieniä, viattomia poikia. He olivat jo 2- vuotiaana todistaneet, ehkä itsekin kokeneet, perheväkivaltaa. He olivat isiensä hylkäämiä. He olivat jääneet vaille rakkautta, täysin ja kokonaan. Sitä ainoaa asiaa elämässä mitä mikään ei korvaa ja minkä jokainen lapsi ansaitsee. En pysty hyväksymään yhteiskuntaa jossa lapset ja nuoret joutuvat elämään perhe-helvetissä ilman että yksikään ulkopuolinen aikuinen näkee tai kuulee. Ilman että kukaan auttaa. Usein vuosi toisensa jälkeen.
Kun rakkautta vaille jäänyt, väkivaltaan ”tottunut” lapsi, aloittaa koulun on syöksykierre usein jo valmis. Koulussa hän toistaa kotona oppimiaan toimintamalleja ja purkaa pahaa oloaan toisiin. Väkivalta on ainoa keino tunteiden käsittelyyn. Lapsi jää vaille kavereita, saa pahiksen leiman otsaansa, ja joutuu pallotelluksi paikasta toiseen ilman että kukaan osaa katsoa lapsen käytöksen taakse. Hän jää yksin ja ulkopuoliseksi. Entistä rakkaudettomammaksi. Hyväksyntää saa ainoastaan olemalla ”kovis”, joka hakkaa ja ryöstää, diilaa ja uhoaa. Kirjoitin blogissani jo aiemmin että kaikkein ilkein tarvitsee rakkautta kaikkein eniten. Kuulitteko opettajat – kaikkein ilkein tarvitsee rakkautta kaikkein eniten. Samaan hengenvetoon totean: en itsekään opettajana nähnyt ja kuullut – tajunnut – kaikkea.
Poikani on kuluneen talven aikana toistuvasti puhunut päiväkodissa olevasta pojasta joka kiusaa. Hän on kertonut pojan tönineen, lyöneen, kuristaneen ja sanoneen ”tulen rikkomaan teidän kodin”. Mieheni kanssa olemme ihmetelleet miten vasta neljävuotias (noin) on oppinut kuristamista ja väkivaltaista puhetta. Vaihtoehtoja ei voi olla kuin kaksi: koti ja/tai ruutu. Pojalleni olen noissa tilanteissa sanonut (sen toteamuksen lisäksi ettei kukaan saa vahingoittaa ketään): ”äiti ajattelee että sillä pojalla on varmaan aika paha olla kun käyttäytyy noin”. Olen puhunut pojalleni siitä kuinka tärkeää on aina yrittää olla hyvä kaveri kaikille, sillekin lapselle, joka ei itse aina välttämättä osaa. Toki olen myös kehottanut poikaani aina kertomaan kiusaamis-tilanteista niin päiväkodin aikuisille kuin myös isille ja äidille. Ja hän on onneksi kertonut. On mielestäni päivänselvää että kiusaavalla lapsella ei ole kaikki hyvin, kuten sekin ettei hänen kotonaan voi olla kaikki hyvin (varsinkaan silloin kun kyse on päiväkoti-ikäisestä lapsesta – kouluikäinen saattaa ehkä sortua kiusaamiseen jo pelkästään ryhmäpaineen/huonojen esimerkkien vuoksi).
Yhteiskunnan pitäisi mielestäni pystyä paljon nykyistä paremmin näkemään ja puuttumaan nimenomaan varhaislapsuudessa tapahtuviin ongelmiin perheissä. Kuten yllä kirjoitin, koulussa interventio saattaa olla jo liian myöhäinen. Lastensuojelu tarvitsee resursseja ja keinoja enemmän, mutta toisaalta pelkkä laitokseen siirtäminen ei useinkaan riitä (joskus voi olla päinvastoinkin – näin käy silloin kun lasta/nuorta ei laitoksessakaan kohdata). Tukea ja apua huonosti voiville ja huonoissa oloissa eläville lapsille ja nuorille tarvittaisiin yksinkertaisesti paljon paljon enemmän. Näistä asioista kyllä puhutaan paljon, mutta mitään ei tapahdu. Miksi mitään ei tapahdu? Lapset ja nuoret ovat tärkeintä mitä meillä on.
Pienen lapsen auttaminen on helpompaa kuin vanhemman lapsen, joka on kenties jo liian syvällä opitussa käyttäytymisessä, ongelmallisessa elämäntavassa, ehkä jo päihderiippuvainen ja niin edelleen. Pieni lapsi (kukaan lapsi) ei ole saanut itse valita kotiaan – hän on vanhempiensa armoilla. Jos vanhemmat eivät kykene kantamaan vanhemman vastuuta on pieni lapsi yhteiskunnan muiden aikuisten armoilla. Sinun ja minun. Meidän kaikkien. Kenen tahansa meistä.
Sami Kieksi on muuten tuottajana, ohjaajana ja käsikirjoittajana tutustumisen arvoinen. Hän ei dokumenteissaan tee numeroa itsestään vaan kuulee aidosti haastateltavaansa ja antaa tälle tilaa. Hän pääsee helposti lasta ja nuorta lähelle. Kieksin uskottavuutta työssään lisää se, että hänen oma lapsuutensa on ollut rikkonainen.
En ole lastensuojelun, sosiaalitoimen tai nuorisotyön ammattilainen. En juurikaan osaa antaa konkreettisia neuvoja siitä mitä pitäisi tehdä. Alle saa mielellään kommentoida omia ajatuksia ja/tai kokemuksia aiheesta, ja erittäin mielellään myös konkreettisia ratkaisu-ehdotuksia.
Tilanne on sietämätön. Lasten ja nuorten pahoinvointi hyvinvointi-valtiossamme on sietämätöntä.
Minun sydämeni särkyy.
Ps. Pieni henkilökohtainen tarttumispinta minulla aiheeseen on – työskentelin opiskeluaikoinani vapaaehtoisena nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn keskittyneessä nuorisotalo Päättymättömässä tarinassa. Talossa kohtaamieni nuorten inspiroimana – ja heitä haastatellen – tein kasvatustustieteen pro gradu – tutkielmani nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä. Postauksen kaavio – kuvat (itse laatimani) ovat gradustani, kuin myös alla oleva teksti.
