Byebye uhmaikä ja uber raskas talvi – tervetuloa kepeä kevät ja LOMA!
Kulunut talvi ei ole ollut raskas pelkästään lapsen uhman vuoksi – itse asiassa uhma on ollut laantumaan päin jo hyvän tovin. Talvi nyt vaan ylipäätään on aina raskas – pimeys, jään rapsuttelut auton ikkunoista, ajomatkat lumipyryssä, flunssapöpöt, kaikki muut pöpöt, ja meidän perheen kohdalla lapsenhoidon ja työn yhdistäminen. Hoidan poikaamme arkena 2-3 (useimmiten kolme) päivää itse, ja näiden päivien jälkeen edessä on kansalaisopiston open iltatyöt. Toisin sanoen – joudun olemaan pirteä ja reipas (myös hyvin sosiaalinen ja seurallinen) lapseni kanssa päivisin, saman jatkuessa iltaisin oppilaiden kanssa. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä perhepedin rikkonaiset yöunet (keski-iän jo ylittäneenä) ei rasti ole ihan sieltä kevyimmästä päästä. Omaa valintaa silti kaikki, joten tämän enempää en valinnastani valita.
Se mistä sen sijaan on useammankin kerran tehnyt mieli valittaa on tämä: pikkulapsen kanssa loma ei ole lomaa. Ei sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikkulapsen kanssa lomallakin herätään jos ei kukonlaulun aikaan niin joka tapauksessa aina lapsen mukaisesti (= itselleni liian aikaisin). Pikkulapsen kanssa lomalla ei istuta terasseilla tai rentouduta jalkahoidoissa, juhlita ystävien kanssa, tai elvytetä omia harrastuksia. Pikkulapsen kanssa leikitään lomallakin dinosauruksia ja palomiehiä, lasketaan pulkkamäkeä, luetaan satuja, pelataan muistipelejä ja Afrikan tähteä, kokkaillaan kotiruokaa ja pestään pyykkiä. Tämä on itse asiassa syy sille minkä vuoksi olen toisinaan kokenut kommentit ”sullahan on nyt loma”/”ihanaa lomaa, muista nauttia!” jopa hiukan tympeinä.
Mieheni lomat ovat tähän saakka olleet murto-osia omistani. Lapsen lomat päivähoidosta lähes identtisiä omieni kanssa (omaa valintaa tämäkin: haluan antaa aikaani kaikkein rakkaimmalleni mahdollisimman paljon). Lapsen syntymän jälkeen minulla on ollut omaa lomaa sanan varsinaisessa merkityksessä tasan yhden vuorokauden hotelli-reissun verran. Neljän vuoden aikana. Niinpä tämän juuri alkavan talviloman kynnyksellä mieleni tekisi huutaa ”jeeeeee!!” ja tuulettaa – miehelläni on loma ensimmäistä kertaa ikinä (talvella) yhtä aikaa minun ja lapsen kanssa! ”Jee!” jaetulle hoitovastuulle ja perheen yhteiselle aikatauluttomalle ajalle!
Takaisin uhmaan. Se loppui lapsellamme viime joulun aikoihin kuin seinään. ”Eieieieiei!!” ja ”haluaahaluaahaluaa!!” on nykyisin ”selvä”, ”olkoon” ja ”no hyvä on, tehdään sitten niin”. Ihan kuin lapsi olisi yhtäkkiä vaan yksinkertaisesti sisäistänyt sen, että on tiettyjä asioita joista isi ja äiti päättää, ja ettei näistä ole nokan koputtaminen. Halleluja. Uhma-ikä ei meidän perheessä varmasti ollut mikään keskivertoa pahempi (esim.itkupotkuraivareita kaupassa ei ole tullut kertaakaan), mutta silti ihan riittävän raskas. En tarkalleen muista milloin uhma alkoi, mutta arvioisin tahto-kauden kestäneen kokonaisuudessaan ehkä noin 1,5 vuotta. Näin jälkeenpäin oma olo on sekä helpottunut että tyytyväinen. Juuri näin sen piti mennä. Ihanaa että lapsellamme oli uhma-ikä (ihanaa että hän luotti meihin niin paljon! ). Ihanaa että se on nyt takanapäin (seuraavia toki odotellessa). Olkoon tämä myös rohkaisuna muille uhmaikäisten vanhemille – kyseessä on väliaikainen asia, mikä todella voi loppua ihan yhtäkkiä ja yllättäen.
Entä kauan kaivatun, yhteisen loman suunnitelmat? Tärkeimpänä se, ettei suunnitelmia ole. Muuta kuin se että olen varannut itselleni hieronnan heti ensimmäiselle lomapäivälle, ja mieheni on menossa lapsen kanssa katsomaan Molli ja suuri telttaretki- näytelmää (itse ajattelin viettää tuon noin 40 minuuttisen shampanja-baarissa), minkä jälkeen olen varannut meille pöydän Amarillosta. Toinen, tosin säistä hiukan riippuvainen suunnitelma, on metsäretki luontopolulle pidemmän kaavan mukaan, kera eväiden ja kuuman mehun. Harkitsen myös josko uskaltaisin osallistua ”paint and wine” – workshopiin – tämä olisi ainakin jotain erilaista, kirjaimellisesti omaa aikaa, sekä vastakohtaa lapsen kanssa touhuilulle! Muutoin en odota enkä kaipaa mitään muuta kuin näitä: hitaita aamuja, päiväsaunaa, nachopeltiä ja pitaleipiä ja jauhelihapizzaa ja lasagnea (ruokia joita emme arkisin kokkaile, viikonloppuisinkin vain harvoin), lepoa ja hengähdystä, hengittelyä. Toisaalta olisi ollut ihana varata lomalle vaikka kylpyläreissu/hotelli-viikonloppu koko perheelle, mutta – ruuhka ja meteli ja aikataulut on juuri nyt lomalta se mitä kaikkein vähiten haluan. Siispä kotoilu best. Haluan myös säästää rahaa jo pitkään haaveena olleeseen Italian matkaan (sekä en niin suurituloisena pitää tililläni hiukan puskuria mahdollisten yllättävien menojen varalle).
Tähän loppuun tekee mieli todeta jotain tärkeää. Aika moni tahattomasti lapseton on varmasti haaveillut tämän postauksen ensimmäisessä ja toisessa kappaleessa mainitsemistani asioista – aikaisista aamuista lapsen herättämänä, kotiruokien kokkailuista lapselle, dinosaurus – ja palomiesleikeistä lapsen kanssa. Niin minäkin aikoinaan haaveilin. Tavallaan haaveilen yhä (meillä on jo pitkään ollut toive toisesta lapsesta). Voin saman aikaisesti rakastaa lastani järjettömästi ja olla – joskus – järjettömän väsynyt pikkulapsi-arkeen. Nämä asiat eivät poissulje toisiaan. Silti, väsyneenäkään en vaihtaisi pois päivääkään. Olen kiitollinen.
Juuri nyt tunnen iloa ja onnea siitä, että yksi talvi on taas selätetty (kyllä, maaliskuu ON kevät-kuukausi ja jo nurkan takana). Siitä että uhma-ikä on (toistaiseksi) selätetty. Siitä, että voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Huh!
Minkälaisia suunnitelmia tai suunnittelemattomuuksia teillä muilla talvilomailijoilla on?
Ihanaa lomaa meille❣️