Kuinka paljon vanhemman pitäisi leikkiä lapsen kanssa päivittäin?

Postauksen otsikko on kärjistetty ja yksinkertaistettu – ei ole olemassa mitään lakia tai sääntöä vanhemman ja lapsen yhteisen leikin ”oikeasta” määrästä. Toisekseen mahdollisuudet ja toisaalta myös tarpeet yhteiseen leikkiin riippuvat hyvin paljon kunkin perheen yksilöllisestä tilanteesta. Aihe on mielestäni mielenkiintoinen, ja erilaiset näkemykset, ajatukset ja toteutustavat aiheeseen liittyen mielenkiintoisia.

Inspiraation postaukselle sain kun silmiini osui Instagramissa erään somevaikuttajan, varhaiskasvattajan ja kolmen alle kouluikäisen lapsen äidin postaus otsikolla ”yritän leikkiä lasteni kanssa joka päivä vähintään 10 minuuttia”. Leukani loksahti auki hämmästyksestä – 10 minuuttia kuulostaa lyhyeltä ajalta (toki ymmärrän että se on varmasti monessa perheessä realistinen tavoite, ja ehkä ihan riittävän hyvä aika myös lasten näkökulmasta), mutta vielä enemmän hätkähdytti se vertailukohta, että minä ja mieheni leikimme lapsemme kanssa joka päivä useamman tunnin. Leikimmekö jo liikaakin tai jotenkin poikkeuksellisen paljon (toisinaan oman jaksamisemme kustannuksella)? Toisaalta – voiko vanhempi omistautua lapselleen liikaa tai sukeltaa  liikaa lapsen maailmaan (omasta mielestäni ei – varsinkaan silloin kun kyse on pienistä lapsista)? Mikä olisi järkevä kompromissi koko perheen kannalta, jokaisen hyvinvointi huomioiden?

Mielestäni on selvää – ja myös monen asiantuntijan toteamaa – että vanhemman velvollisuus on ainakin joskus leikkiä lapsen kanssa. Lapselle on tärkeää tulla huomatuksi ja kuulluksi omassa lapsen maailmassaan. Vanhemman on tärkeää joskus laskeutua vanhemman roolistaan ”alas” lapsen tasolle – tätähän yhteinen leikki on. Samalla se on hauskanpitoa, mielikuvitukselle antautumista yhdessä, rentoutumista ja läsnäoloa. Kallisarvoisia hetkiä, jotka ovat liimaa lapsen ja aikuisen suhteelle ja yhteydelle. Ei voi olla niin, että vanhempi ainoastaan kasvattaa, opettaa, asettaa rajat, auttaa arjen toimissa, huolehtii rutiineista ja rajoista, laittaa ruoat ja pesee pyykit. Nuo asiat ovat vain yksi – vaikka toki tärkeä – osa vanhemmuutta.

Meidän lapsellamme ei ole kotona asuvaa sisarusta. Näin ollen minä ja mieheni olemme käytännössä lapsen ainoat leikki/puuhakaverit kotona, joten ”leikki-vastuu” lepää meidän harteillamme. Vastikään neljä vuotta täyttänyt ei vielä sovi itse kaveri-treffejä, eikä oman ajattelutapani mukaan oikein voi kyläilläkään kavereilla ilman vanhempaa (ellei sitten kyseessä ole erityisen tuttu ja läheinen perhe). Meillä ei kotipaikkakunnallamme ole isovanhempia tai serkkuja tai kummeja lapsen satunnaisiksi leikkikavereiksi. Koen että meidän lapsellamme on silti sama oikeus leikkiin kuin kaikilla muillakin lapsilla. Eikä tähän oikeuteen vaikuta sekään että olemme mieheni kanssa 48- vuotiaita. Polvet ei välttämättä enää kestäisi leijona – tai dinosaurusleikkejä, mutta leikkiä niitä pitää silti. Ainakin joskus. Lapsi ei ole valinnut vanhempiaan – me olemme mieheni kanssa halunneet tulla vanhemmiksi. Lapsen kanssa leikkiminen on osa vanhemmuutta – silloinkin kun ei välttämättä jaksaisi tai polvet ei välttämättä kestäisi.

Mitä meidän perheessä kuuluu tuohon päivittäiseen usean tunnin leikkiin lapsen kanssa? Suuri osa siitä on todella ihan ”rehellistä” leikkiä. Majanrakennus on ollut kestosuosikki ja jokapäiväinen juttu jo parin vuoden ajan. Lisäksi leikimme erilaisia mielikuvitus – ja roolileikkejä – poliisia ja rosvoa, supermiehiä ja supernaisia, astronautteja, palomiehiä, viidakon tutkimisretkeilijöitä ja niin edelleen. Mielikuvitusleikeissä on mukana rooliasuja ja rekvisiittaa, ja niitä voidaan leikkiä niin sohvatyynyistä tehdyssä pesässä kuin vaikka saunan lauteillakin. Tai ulkona puistossa. Näiden lisäksi miehen ”heiniä” on pikkuauto-ja junarataleikit. Leikkimisen ohella päivittäistä yhteistä puuhaa on aamu – ja iltasadut (koko perheelle mieluisa ja tärkeäksi tullut rutiini) sekä musisointi-hetket, ja lähes päivittäistä piirtäminen/maalaaminen/muovailu, sekä erilaiset niin sisä – kuin ulkopelitkin.

Koen että yhteisen leikin määrän riittävyyteen vaikuttaa merkittävästi myös lapsen persoonallisuus. Meidän lapsemme on, vauvasta saakka, ollut todella seurallinen, ihmisläheinen ja utelias toisia ihmisiä kohtaan. Ihmeissämme olemme katselleet naapureiden tyytyväisinä itsekseen ”möllöttäviä” vauvoja tai rauhallisesti omissa oloissaan leikkiviä taaperoita. Vaikka itsenäisen leikin tärkeydestä puhutaan paljon koen luonnottomana sen jos olisin yrittänyt ”pakottaa” lastamme tiettyyn määrään itsenäistä leikkiä päivittäin. Tyyliin ”nyt menet yläkertaan omaan huoneeseen ja teet siellä omia juttuja puoli tuntia”. Eihän aikuistakaan ekstroverttiä pakoteta olemaan päivittäin yksin tai introverttiä seurustelemaan väkisin.

Toki olen yrittänyt opettaa lapselle sen, että aikuisilla on kotitöitä joita pitää saada tehdä rauhassa (lapsi voi tietysti välillä olla mukana auttamassa – ja aika usein onkin), sekä aikuisten välisiä keskusteluita jotka ovat tärkeitä ja vaativat rauhan. Lapsi ymmärtää tämän joskus ihan hyvin, toisinaan huonommin, ja joskus ruutu-aika on ainoa ratkaisu. Tämä liittyy nimenomaan lapsen persoonaan, ei siihen että hän olisi jotenkin emotionaalisesti liikaa kiinni meissä, pelkäisi yksinoloa tms. Päinvastoin, hän on hyvinkin reipas ja itsenäinen, ja toisaalta osaa viedä leikkejä upeasti eteenpäin ihan vain oman mielikuvituksensa ja kekseliäisyytensä varassa. Hän ei kaipaa seuraa leikin ”keksimiseen” – hän kaipaa seuraa leikkimiseen.

10 minuuttia päivässä kuulostaa minusta yhtä kaikki aika pieneltä ajalta (vaikkakaan menneillä sukupolvilla tämäkään aika ei liene täyttynyt). Vuorokaudessa on kuitenkin 24 tuntia, joista unen ja työpäivän jälkeenkin jää ehkä noin kahdeksan tuntia aikaa tehdä muuta. Vaikka tästä miinustaisi kotityöt ja oman/lapsen harrastuksenkin jää aikaa silti useampi tunti. Itse koen niin että lapseni seura on parasta koko maailmassa. Koen että aika lapsen kanssa tulee joka tapauksessa olemaan liian vähäinen. Hän kasvaa joka päivä. Kavereista tulee tärkeämpiä vuosi vuodelta. Pian koittaa hetki ”äiti jääköön nukkumaan, puuro lautaselle jää, ei estää saa kun juostaan elämään”. On myös omaa valintaani leikkiä ja viettää aikaa lapseni kanssa paljon päivittäin. Hoplop kerran tai vaikka parikin viikossa olisi helpompi tie, vaan ei hyvältä tai oikealta tuntuva. Miten te muut vanhemmat koette asian – minkälaista tasapainoilua teidän perheissä käydään leikin, kotitöiden, parisuhde-ajan ja ns. oman ajan suhteen? Mikä teidän mielestä on sopiva määrä yhteistä leikkiä päivässä?

Lopuksi – ymmärrän että perheissä joissa leikki-ikäisellä on kotona sisaruksia (pienellä tai pienehköllä ikäerolla) ja/tai lähellä asuu ”leikkiväisiä” tukiverkkoja, ei vanhempien leikkiin-osallistumiselle ole  niin suuri tarve. Ja kyllä – tunnen toisinaan kateutta tällaisia perheitä koskaan. On hyvä kuitenkin pitää mielessä että jokaisella perheellä on varmasti omat haasteensa. Omat helpotuksensa myös. Meidän lapsemme on terve ja tästä etuoikeudesta tunnen kiitollisuutta päivittäin.

Oli lapsen ja vanhemman yhteisen päivittäisen leikin määrä sitten mikä tahansa, on jotain mitä toivon. Toivon ettei vanhemman ruutu-aika ole se mikä vie pois aikaa yhteiseltä leikiltä. Toivon ettei vanhempien riidat vie aikaa pois yhteiseltä leikiltä. Ja vielä toivon ettei työnteko kotona ja vapaa-ajalla ole asia mikä estää vanhempia leikkimästä lastensa kanssa.

Pahitteeksi ei ole sen tajuaminen että jokainen päivä voi olla viimeinen.

~ Jos huomenna ois mun viimeinen päivä,
huomenna ois viimeinen päivä,
parasta mitä mä sain aikaan
mä sain olla hetken sun kaa~

Ps. Yleensä koen lapsen kanssa leikkimisen hauskana. Haastavaa se on silloin jos takana on huonosti nukuttu yö – tai jos mieli vaeltaa mikä tekee aidosta läsnäolosta vaikeaa (tästä kirjoitan myöhemmin lisää).