Kaikille meille itseään epäröiville – ajattele olevasi paras siinä mitä teet

Kyllä. Paras. Ei hyvä, ok, riittävä, kohtalainen, paperilla pätevä, kokenut, osaava. Vaan paras. Siksi näin, että ihmisellä joka toistuvasti aliarvioi itseään on oikeasti vääristynyt kuva siitä mitä hän osaa ja mihin pystyy. Hän usein ulkoistaa onnistumisensa olosuhteista johtuviksi, mutta ”epäonnistumiset” menevät omaan piikkiin, aina. Tähän oman itsen lyttäämiseen paras lääke on se että yliarvioi itsensä, sillä epävarman ihmisen yliarviointi osuu todellisuudessa hyvin lähelle oikeaa totuutta.

Ihmisen hyvyys työssä (tai ihan missä tahansa) mitä hän tekee ei liity luonteeseen tai persoonallisuuden piirteisiin, näin itse ajattelen. Ei, vaikka usein tiettyihin ammatteihin liitetään tiettyjä ominaisuuksia jotka muka olisivat hyveitä juuri kyseisessä työssä. Uskon että esimerkiksi hyvään opettajuuteen liitetään usein luonteenpiirteitä kuten reippaus, itsevarmuus, jämäkkyys, pirteys, asiallisuus, rohkeus ja se että on kaikinpuolin niinsanotusti uskottavan ja pätevän oloinen. No, minä olen herkkä, epävarma, lempeä, vähän höpsö, ja ääneni on enemmän pehmeä kuin kuuluva (oppilaideni sanoin; en kuulosta opettajalta). Kuitenkin, niin luokanopevuosieni kuin kansalaisopistovuosienikin aikana, olen usein saanut hyvää palautetta sekä opettamiltani lapsilta että aikuisilta – joskus jopa kuullut olevani se kaikkein paras ope. Joka kerta noissa tilanteissa ovat leukani loksahtaneet hämmästyksestä sepposen selälleen. Minäkö? Entäs se ope joka porhaltaa menemään aina niin tehokkaan oloisena, ottaa kuuluvalla äänellään kaikkeen kantaa ja on niin monessa mukana, joka ei koskaan vaikuta väsyneeltä tai epävarmalta tai jännittyneeltä, joka on täynnä uskoa itseensä ja jolla on kaikki langat tukevasti käsissä? Eikö hän ole se hyvä ja paras ope?

Välillä hämmästelen itsekin omaa alituista epävarmuuttani. Olen kuitenkin nykyiseen työhöni koulut käynyt (plus vähän ekstraakin), tehnyt tätä työtä jo parikymmentä vuotta, ja tunnollisuuden olen saanut verenperintönä äidiltäni. En osaa tehdä työtä muutoin kuin sydämellä. Silti olkapäälläni kuiskii säännöllisin väliajoin pikkuinen piru, joka vertailee itseäni kollegoihin ja jännittää sitä mitä oppilaani minusta ajattelevat. Olenko riittävän hyvä, olenko hyvä laisinkaan? Luultavasti tulen elämään tuon epävarmuuden kanssa jollain tapaa lopun elämääni (mikä on osittain myös kaunista, sillä se tekee minusta minut) mutta vankka aikomukseni on oppia nujertamaan sen voimaa, edes hiukan. Yritän oppia ajattelemaan vähemmän muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään. Yritän keskittyä itse työhöni – oppilaideni ohjaamiseen ja kannustamiseen parhaani mukaan – ja siihen, että olen uskollinen omalle itselleni. Minun tapani olla opettaja on ihan yhtä hyvä ja arvokas kuin jonkun toisen tapa. 

Jokaiselle meistä on tilaus, juuri sellaisena kuin olemme, juuri siinä mitä teemme.

Todellakin, työsyksyni on nyt alkanut – takana pitkä (koronan takia vielä normaaliakin pidempi), ihana, lämmin, leppoisa ja lokoisa loma. Luultavasti tulen tästä eteenpäin kirjoittamaan blogia ihan hiukan entistä harvemmin ja tuntisuunnitelmia senkin edestä :) Toivon että te lukijani pysytte tunnelmissani mukana! Ja sinulle joka minun tavoin epäröit omaa arvoasi ja hyvyyttäsi (oli se sitten työntekijänä, naisena, miehenä, kumppanina, äitinä, isänä, ystävänä, ihmisenä ylipäätään): sinä et ole ainoastaan hyvä vaan paras, kunhan pysyt juuri sellaisena kuin olet!