Viikonloppu yhtä juhlaa – kuvia kastejuhlasta ja ajatuksia ensimmäisenä äitienpäivänä
Ihan alkuun täytyy todeta, että on muuten aika hurjaa järjestää juhlia samalla kun hoitaa pikkuvauvaa (varsinkin kun mies on kuitenkin päivät töissä). Tarjoilut, siivoukset sekä ohjelman suunnittelu tekivät viime viikoista aika haipakoita, huhuh! Mieheni sanoikin hassun osuvasti eilen päikkäreiltä herättyämme, että nyt ei sitten vähään aikaan järjestetä mitään kissanristiäisiä. Kaikkein eniten taisin itse stressata kuitenkin siitä, miten hyvin vauva jaksaisi juhlapäivänsä niin että hän itse voisi hyvin, mutta myös juhla kokonaisuudessaan sujuisi kivasti. Tuo huoli osoittautui täysin turhaksi, sillä pikkuisemme oli juhlan aikana oma hyväntuulinen itsensä (vaikkakin nukkui ymmärrettävästi normaalia enemmän) ja jaksoi tutti suussa kuunnella rauhaisasti niin papin puheet kuin moninaiset musiikki-esityksetkin. Meillä oli juhlassamme peräti kolme esitettävää kappaletta yhden yhteisen virren lisäksi. Näin sen vuoksi, että halusin juhlasta meidännäköisen – musiikintäyteisen. ”Omaa näköä” juhlaan toi myös ei niin perinteinen kastemalja, sekä ruokapöydän kattauksen keväiset värit (sensijaan että olisimme korostaneet väreillä vaikkapa lapsen sukupuolta – hän on siis poika). Itse tarjoiluiden kuvaamiseen suhteen kävi klassiset, eli ne ehtivät hävitä parempiin suihin ennenkuin niistä ehdittiin napata yhtäkään kuvaa. Tarjolla oli voileipäkakkua, porojuustokakkua, kinkkukierteitä, lohitäytteisiä saaristolaisleipäsiä, valkosuklaakakkua, porkkanamuffineja, korvapuustia sekä suklaata. Kahvin lisäksi kilistelimme skumpalla.
Koronan vuoksi kastejuhlaamme osallistui yhteensä vain kymmenen henkilöä oma perheemme mukaanlukien. Osa vieraista käytti maskeja osan aikaa, ja turvaväleistä huolehdimme mahdollisuuksien mukaan. Käsidesiä oli tietysti tarjolla reilusti. Minulle ja miehelleni oli tärkeää saada juhlistaa lapsemme syntymää läheisten kanssa. Päivä oli kaikin puolin kaunis ja koskettava – eikä vähiten sen vuoksi, että lauloimme mieheni kanssa itse lapsellemme. Tehtävä ei ollut helpoimmasta päästä, mutta jälkeenpäin on ihana kertoa hänelle että äiti ja isi lauloivat sinulle. Allaolevassa kuvassa on osa isovanhempien ja kummien antamista ihanista lahjoista, sekä omat juhlakenkäni ja hiuspinnini (joita en pystynyt ilman kyyneleitä ostamaan – itku on viime aikoina ollut muutoinkin herkässä, mutta mikä sen kauniimpaa kuin onnenkyyneleiden vuodattaminen).
Kastejuhlamme oli äitienpäivää edeltävänä lauantaina, joten kulunut viikonloppu oli itselleni yhtä juhlaa. Juhlan aiheen edessä olen yhä edelleen lähes sanaton. Yhä edelleen välillä mietin voiko tämä ihme olla totta. Lastani kohtaan tuntemani rakkaus on niin suurta, että se tekee kipeää. Kaipaan lastani joka hetki, ja minun tekisi mieli hukuttaa hänen samettinen ihonsa miljooniin suudelmiin. Hän on kauneinta mitä tiedän. Äitiys tuntuu juuri nyt elämäni arvokkaimmalta asialta.
Elämäni ensimmäinen äitienpäivä oli ihmeellinen. Sain aamupalan vuoteeseen, vaikken olekaan ns. aamupala-ihminen. Mieheni tietää kuitenkin tarkalleen mitä tykkään aamuisin syödä, ja oli tehnyt tarjoilun juuri sen mukaisesti. Lahjaksi hän oli valinnut Muumien Mymmeli- mukin, sillä olen jo pitkään halunnut Muumimuki- kokoelmaamme mukia jossa on jokin tyttöhahmo. Mieheni mielestä muistutan kuulema Mymmeliä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Sain myös hajuveden ja skumppapullon. Kaikkein suurimman ja kalleimman lahjan mies kuitenkin kantoi sylissään. Toivon kokemani ihmeen tuovan toivoa kaikille teille, jotka vielä vain haaveilette äitiydestä. Tunnen vahvaa myötätuntoa jokaista tahattomasti lapsetonta kohtaan – tiedänhän itsekin miltä lapsettomuuden kipu tuntuu.
Ai niin. Se nimi:
