Äidiksi tulemisen monet tunteet
Tunnen kiitollisuutta. Päällimmäinen tunteeni tällä hetkellä on ehdottomasti kiitollisuus. Tunnen pakahduttavaa kiitollisuutta, liikuttunutta kiitollisuutta, epäuskoista kiitollisuutta, huojentunutta kiitollisuutta. Olen lausunut kiitoksen yläilmoihin jokaikinen ilta nukkumaan käydessäni sitten heinäkuisen positiivisen raskaustestin. Koen olevani ihmeen äärellä, jonka edessä tunnen itseni pieneksi, nöyräksi ja hiljaiseksi. Sydämeni on täynnä kiitosta. Kiitos, kiitos. Kii-tos.
Tunnen epävarmuutta. Mutta vain vähän. Enimmäkseen tunnen luottamusta siihen, että kaikki tulee menemään hyvin. Tiedän että minusta tulee hyvä äiti. Luotan vanhemmuuden olevan luonnollinen ja yksinkertainen asia. Kuitenkin, olen jo 44 – vuotias eikä minulla ole mitään kokemusta pienen lapsen kanssa elämisestä. Tiedän, että lapseni syntyy hyvään ja turvalliseen kotiin ja rakkaudelliseen parisuhteeseen ja perheeseen. Toisaalta hän syntyy perheeseen jossa tulee kasvamaan suurimmaksi osaksi ilman sisarusta (tuleehan mieheni poika olemaan jo täysi-ikäinen kun yhteinen lapsemme täyttää kolme vuotta) tai sisaruksia (mitä todennäköisimmin). Hän syntyy vanhemmille jotka ovat jo keski-iän ylittäneitä ja lapsen aloittaessa koulunkäynnin he ovat viisikymppisiä. Tulen varmasti olemaan ns. nuorekas viisikymppinen ja säilyttämään lapsenomaisuuteni, uteliaisuuteni ja intoni elämää kohtaan sen loppuun saakka – mutta realistisesti ajateltuna energiani leikkiä ja touhuta lapsen kanssa ei varmaankaan tule olemaan ihan samanlainen kuin vaikka 3-kymppisen äidin energia. Lapsi on sitoumus 18 vuoden ajaksi – asia, joka tulee menemään kaikessa edelle ja olemaan kaikessa ensimmäinen seuraavan noin kahdeksantoista vuoden ajan. Elämänmuutos on iso ja vastuu on painava. Tiedän selviäväni, mutta jossain syvällä pinnan alla poden pieniä epävarmuuden hetkiä. Uskon niiden kuuluvan asiaan.
Tunnen pelkoa siitä, että menetän itseni, itsenäisyyteni ja erillisyyteni. Tämä kohta liittyy paljon edelliseen. Olen läpi tähänastisen elämäni ollut hyvin itsenäinen ja riippumaton. Olin sitä jo lapsena ja nuorena, ja olen ollut sitä koko aikuisuuteni. Olen suurimmaksi osaksi asunut yksin, vaikkakin ollut useammassa pitkässä parisuhteessa. Olen aina myös viihtynyt yksin, vaikka olenkin ihmisläheinen ja sosiaalinen. Nautin omasta ajasta ja (erityisherkkänä) kaipaan sitä paljon. Tästä eteenpäin en enää tule olemaan yksin. En ole sitä tälläkään hetkellä – lapsi sisälläni hengittää samaa ilmaa kanssani, saa energiansa samasta ravinnosta kanssani ja muistuttelee olemassaolostaan päivittäin välillä hennommin, välillä tuntuvammin potkuin ja liikkein. Hän on ollut minusta riippuvainen jo yli kuusi kuukautta ja tulee olemaan sitä monta, monta vuotta tästä eteenpäin. Synnytyksen jälkeen symbioosimme tulee jatkumaan rintaruokinnan ajan mutta pitkälti sen jälkeenkin. Tuo symbioosi kuulostaa ihanalta ja suloiselta ja tärkeältä ja ainutlaatuiselta – mutta samalla se pakottaa minut rakentamaan identiteettiäni uudelleen tai ainakin uudesta näkökulmasta. Se pakottaa minut luopumaan osasta itseäni, omaa aikaani, itsenäisyyttäni ja erillisyyttäni. Ei vain hetkeksi, vaan pitkälle tulevaisuuteen. Identiteettikriisin siemeniä voi aiheuttaa sekin, etten varsinaisesti näe itseäni pullantuoksuisena kotiäitinä vaunulenkeillä, puistoissa tai vauvamuskareissa toisten ”mammojen” kanssa puhuen vain siitä mitä soseita missäkin perheessä syödään (missä ei siinäkään ole mitään väärää tai huonoa, se ei vaan ole minua). Haluaisin äitinäkin kokea yhä olevani seksikäs ja naisellinen nainen, jolla on omia harrastuksia, ja joka tanssii joskus yökerhossa minihameessa ja korkkareissa (paino sanalla joskus). Mietinkin voikohan minulle tulla ikävä minua? Voiko käydä niin että kadotan itseni äitiyteen? Voisiko synnytyksen jälkeisessä masennuksessa olla osin kysymys kaikesta edelläkirjoittamastani? Haluaisin, että minut kohdattaisiin lapseni syntymän jälkeen yhä minuna, Päivisusannana, ei vain äitinä. Haluaisin että ystäväni katsoisivat ja ihastelisivat myös minua tavatessamme, eivät vain vauvaa. Haluaisin, että he kysyisivät myös minun kuulumisia, ei vain vauvan. Haluaisin yhä olla minä. Kohdata ystäväni myös ohi vauvakuplan.
Tunnen huolta siitä, jos sairastun – en itseni, vaan lapseni takia. Vanhemmuuden myötä elämän arvot ja tärkeät asiat heittävät häränpyllyä, näin uskon. Terveys on aina ollut arvoasteikkoni kärkipäässä, mutta raskauden ja tulevan äitiyden myötä sen painoarvo on moninkertaistunut. Tarve pitää itsestä huolta on suurempi kuin koskaan aiemmin, lapseni takia. Jotta hän saisi pitää äitinsä mahdollisimman pitkään. Välillä olen tuntenut pelkoa siitä jos minä itse tai mieheni sairastumme. Juuri nyt se tuntuisi järkyttävämmältä ja epätarkoituksenmukaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. En kuitenkaan usko että niin tapahtuu. Meillä on nyt tärkeä tehtävä edessämme.
Tunnen huolta siitä, jos lastani kiusataan tai kohdellaan muutoin väärin niin että hän on onneton. Vanhemmuuteen kuulunee päivittäinen huolenkantaminen omasta lapsesta; kolhuista, kuhmuista, kompasteluista, kaatumisista, kuumeesta ja kurkkukivusta. Kaikki edellämainittu kuitenkin kuuluu lapsen elämään. Jatkuva huolessa ja pelossa oleminen tai vaikkapa onnettomuuksien ennakoiminen ei kovin pitkälle ole mahdollista. Arkielämän ei niin mieluisten sattumusten kanssa on pakko oppia elämään, mutta lapseni henkisen kärsimyksen sivustaseuraaminen on taito mitä en edes halua oppia. Olen jo nyt miettinyt sitä miten kamalaa olisi jos lastani kiusattaisiin. Sydämeni on joskus särkynyt, mutta mikään ei voisi rikkoa sitä pahemmin kuin oman lapsen tuntema suru.
Tunnen onnellisuutta, iloa, innostusta ja rakkautta. Kaikkia noita suloisessa ja suorastaan hykerryttävässä sekamelskassa. Tunnen halkeamispisteeseen saakka vievää onnea, kuplivaa iloa, liitoksistaan natisuttavaa intoa ja sydänalaa miltei karrelle polttavaa rakkautta. Silti kaikki on vielä hyvin epätodellista, joten tuskin pystyn tällä hetkellä edes käsittämään sitä onnen, ilon, innostuksen ja rakkauden määrää jota tulen tuntemaan lapseni syntymän jälkeen. Voikohan siihen pakahtua?
Tunnen empatiaa lapsettomuudesta kärsiviä kohtaan. Tiedän miltä lapsettomuus tuntuu. Haaveilin itse 17 – vuotiaana neljästä lapsesta, sittemmin yhdestä, sittemmin luovutin. Raskaaksi tulemiseni ensimmäistä kertaa 43- vuotiaana on ihme, jota ei pysty selittämään (ei ainakaan tieteellä tai biologialla). Olen ajatellut niin että tällä ihmeellä täytyy olla jokin syvempi tarkoitus. Lapsettomuutta on vaikeampi selittää tarkoituksenmukaisuudella. Lapsetonta ei voi lohduttaa sanoin ”tällä on jokin tarkoitus”. Toivon että mahdollisimman moni vanhemmuudesta tähän saakka vain haaveillut saisi kokea saman ihmeen kuin minäkin.
Kaiken kaikkiaan äidiksi tuleminen on tuntunut jännittävältä, ihmeelliseltä, epätodelliselta, kauniilta, mullistavalta ja herkältä. Edelläkuvaamani huolen tunteet eivät ole sellaisia joita tuntisin päivittäin, en edes joka toinen päivä (en usko huolissaan olemiseen vaan asioista huolehtimiseen). Ne ovat pieniä, satunnaisia epävarmuuden ja pelon pilkahduksia, jotka halusin jakaa toiveena sekä saada että antaa vertaistukea. Ihmisenä olemisen kokonaisuuteen ja inhimillisyyteen kuuluu kaikenlaiset tunteet, ja olen onnellinen siitä että uskallan niitä tuntea. En kuitenkaan elä pelossa, vaan luottamuksessa. Äitinä, kuten elämässä muutoinkin, aion luottaa omaan itseeni ja intuitiooni. Neuvojia tulee varmasti olemaan paljon, mutta he eivät tule saamaan minun huomiotani tai aikaani.
Minkälaisia tunteita Sinä olet tuntenut raskauden ja äidiksi tulemisen myötä?
