Äidinvaisto ei valehtele

… eikä varmasti isänkään (tosin en tiedä miksi äidinvaistosta puhutaan yleisemmin, ovatkohan naiset miehiä intuitiivisempia?)

Kunpa olisin luottanut otsikon sanomaan jo äitiyteni ensi metreiltä – luottanut intuitiooni ja omaan tunteeseeni. Olisin tehnyt toisin aika monta asiaa. Olisin huolestunut ja murehtinut aika paljon vähemmän. Olisin yrittänyt kontrolloida asioita vähemmän. Olisin kunnioittanut ja kuunnellut juuri meidän perheen tilannetta ja tarpeita enemmän. Olisin kulkenut meidän omaa polkua. Olisin nauttinut äitiydestäni – ja lapsestani – enemmän.

Jälkiviisaana olen oppinut sen, että ns. oikeita, hyviä ja toimivia tapoja on juuri niin monta kuin on perheitäkin, lapsia ja vanhempia. Ihan kaiken suhteen. Netti on pullollaan vauvoihin, taaperoihin ja leikki-ikäisiin liittyvää informaatiota. Tiedon tulva on loputon niin Instassa, perhe- blogeissa, Facebookissa, lehti-artikkeleissa kuin vaikka Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuillakin. Neuvola nimensä mukaisesti neuvoo – ehkä vähän liikaakin, ja ehkä ihan hiukan tasapäistäen. Välillä vanhanaikaisestikin.

Aika monta kertaa olen äitinä tehnyt asioita jotka ovat tuntuneet itsestäni pahalta vain sen vuoksi että muutkin tekevät niin, ja sen vuoksi että niin ohjeistetaan.

Jos olisin alusta saakka luottanut äidinvaistooni…

…olisin lopettanut imettämisen heti kun se alkoi tuntua stressaavalta, tarkoituksettomalta, vaivalloiselta, ahdistavalta ja turhauttavalta (eikä vain minusta vaan oletettavasti myös vauvasta). Sektiokomplikaationi vuoksi en päässyt heti imettämään vauvaa ja maidontuotanto alkoi tyrehtyä pysyen jatkossakin hyvin niukkana. Silti yritin ja yritin. Itkin ja yritin. Kokeilin rintakumia, miljoonaa erilaista imetystyynyä ja asentoa, kuuntelin neuvolan ohjeita, vierailin imetyksen tuen chatissa. Pumppasimme joka ilta maitoa mieheni kanssa, ensin käsipumpulla (lähes jännetupin tulehdukseen saakka), sittemmin sähköisellä.Vauva alkoi itkeä ja turhautua rinnalla. Lihakseni kipeytyivät hankalista asennoista. Kunnes lopetin imetyksen kolmen tuskaisan kuukauden jälkeen (joiden aikana olimme kuitenkin koko ajan joutuneet antamaan vauvalle myös korviketta). Voihan, olipahan niin turha turhautuminen! Lapsemme on koko tähänastisen elämänsä ollut hyvin terve (lukuunottamatta pk:n väistämättömiä pöpöjä) eikä hänellä ole ainuttakaan allergiaa.

…en olisi missään vaiheessa kokeillut minkäänlaisia unikouluja (tiedän, niitä on monenlaisia) tai yrittänyt väkisin opettaa lasta itsenäiseen nukahtamiseen. Mikään ei ole luonnollisempaa ihmiselle (tai eläimille) kuin läheisyyden turvasta nauttiminen. Nukkuvathan saman perheen aikuisetkin yleensä toistensa läheisyydessä. Minä tykkään nukkua lähekkäin. Sitä paitsi, voiko läheisyyttä olla liikaa? Unikoulut on keksitty helpottamaan aikuisia, ei lapsia. Unikouluissa vauva/taapero yritetään ”ehdollistaa” itsenäiseen nukahtamiseen läheisyyttä rajoittamalla. Tutkimuksissa on todettu unikoulujen jättävän lapseen pysyviä stressijälkiä. Tutkimuksissa on todettu niiden lasten jotka ovat saaneet nukkua vanhemman läheisyydessä vähintään 3- vuotiaaksi saakka kärsivän aikuisina psyykkisistä ongelmista vähemmän kuin verrokit. Sitä paitsi, mitä vikaa perhepedissä on (jos sänky on riittävän tilava, ja jos kaikki perhepedissä nukkuvat)?

Mikä tahansa koko perheelle toimiva tapa nukuttaa, nukahtaa ja nukkua on ns. oikein ja hyvä. Meidän lapsemme saa nukkua äidin ja isin keskellä niin pitkään kuin hän haluaa. Ihan varmasti tulee päivä kun ei enää halua. Kuinka turhia olivatkaan kaikki ne kuukaudet kun yritimme mieheni kanssa opettaa lasta nukkumaan yksin oman huoneensa pinnasängyssä. Jokainen lapsi on erilainen, ja jokainen lapsi oppii erilaisia asioita ja taitoja omaan tahtiinsa. Sitten kun hän on niihin valmis sekä fyysisesti että henkisesti.

… en olisi yrittänyt väkisin vierottaa lasta tutista ennenkuin hän itse osoittaa olevansa siihen valmis. Ulkoapäin tulevan paineen  (lähinnä neuvolasta ja hammashoidosta) vuoksi yritimme tutti-vieroitusta useita kertoja ja useilla eri tavoilla hyvissä ajoin ennen kuin lapsi täytti kolme vuotta. Luimme hänelle säännöllisesti aiheeseen liittyvää satukirjaa, kehittelimme erilaisia tarinoita mm. oravaperheestä jossa poikaset tarvitsevat tutteja, sovimme erilaisista palkinnoista sitten kun yksi yö on sujunut kokonaan ilman tuttia, ja myös keskustelimme lapsentasoisesti syistä minkä vuoksi tutista tulee luopua. Mikään edellämainittu ei johtanut mihinkään muuhun kuin sekä meidän vanhempien että lapsen stressiin. Muutamat yöt kun yritimme väkisin pitää lapsen ilman tuttia olivat aivan järkyttäviä – pelkkää itkua ja huutoa, puolen tunnin välein heräilyä, ja lopulta aamulla sängystä ylös nousemista klo 5. Lapsi myös kieltäytyi päiväunista koska ei saanut tuttia (eli oli lopulta aivan totaalisen yliväsynyt).

Mielestäni on täysin kohtuutonta ohjeistaa työssä käyviä ja kenties jo muutoinkin  jatkuvasta univelasta hyvin kuormittuneita vanhempia ”johdonmukaisesti olemaan antamatta periksi” liittyi se sitten tutti-vieroitukseen, unikouluun tai mihin tahansa, hinnalla millä hyvänsä. Ja – miltä meistä aikuisista tuntuisi joutua yhtäkkiä ja kerrasta luopumaan jostain itselle kenties vuosien ajan tärkeänä olleesta rutiinista kuten vaikka aamukahvista? Niinpä. Tutista ”väkisin” vierottaminen tuntui mielestäni koko ajan aivan älyttömän pahalta ja epäluonnolliselta. Jokaiselle neuvojalle teki myös mieli sanoa ”ok, jos se on noin helppoa niin tervetuloa meille kotiin suorittamaan vieroitusta, kuuntelemaan lapsen lohdutonta itkua, ja valvomaan yöt läpeensä”.

Lopulta luovutimme ja päätimme odottaa aikaa kun lapsi alkaa itse hylkimään tuttia. Hylkimistä edesautoimme rikkomalla tutin imuosaa saksilla hivenen joka ilta. Tadaa – lapsi alkoi kuin alkoikin sylkemään tuttia nukkuessaan ja”tutittomat”pätkät pitenivät yö yöltä. Lopulta hän unohti tutin olemassaolon noin 3 vuoden ja 2 kkn iässä. Todettakoon tässä kohtaa että lapsemme ei ole koskaan imenyt tuttia muulloin kuin nukkuessaan – ei siis ns. huvin vuoksi tai lohduksi harmin hetkellä (tosin, mitä sitten vaikka olisikin).

Imeminen on vauvoille luontainen asia ja myös hengissä pysymisen edellytys. Yhtä luontaista on se, että lapsen kehittyessä ja kasvaessa niin rinnan kuin tutinkin tarve jää hiljalleen taka-alalle ja poistuu. Näin käy ihan varmasti kaikille lapsille.

Btw, pojallamme on täysin suorat ja kauniit hammasrivistöt ja normaali purenta.

…en olisi vienyt lasta päiväkotiin 2,5 vuoden iässä vaan vasta (paljon) myöhemmin, ja olisin valinnut pienen ja kotoisan (ryhmä)perhepäivähoidon kunnallisen, laitosmaisen päiväkodin sijaan. Päiväkoti on, valitettavasti, ollut meidän perheelle varsinainen tuskien taival. En missään nimessä syytä yksittäisiä työntekijöitä vaan rakenteita, olosuhteita ja resursseja (huonoa johtajuutta, huonoa työviihtyvyyttä, suuria ryhmäkokoja, epäpäteviä sijaisia, pahoinvointia perheissä jne.) Meille päiväkoti on tuntunut lähinnä paikalta missä lapsi on säilössä. Hänelle on sattunut päiväkodissa onnettomuuksia (päiväkodin ulkopuolella ei ainuttakaan), on ollut kiusaamista, pöpökierrettä, negatiivisia malleja käytökselle. Lapsi ei ole koskaan nukkunut hoidossa päiväunia vaikka tarve on ollut ilmeinen ja kotona päiväunet ovat kestäneet 2,5 – 3h. On ollut lämpöhalvausta, ja vaatteet ulkoiluissa aivan miten sattuu (lapsi on ollut noudon yhteydessä kylmissään/kuumissaan). Monen monta kertaa lapsi on kotiutunut hoidosta täysin yliväsyneenä, levottomana ja kiukkuisena.

Äitinä olen tuntenut hoitopäivinä jatkuvaa huolta. On tuntunut luonnottomalta ja pahalta viedä lapsi hoitoon kodin ulkopuolelle paikkaan jossa aika usein tapahtuu jotain ikävää, kun kotona lapsi voi hyvin, on turvassa ja tyytyväinen. Useina aamuina lapsi on heti herättyään sanonut toiveikkaana ”tänään on kotipäivä” tai joskus ihan suoraankin ”en halua mennä päiväkotiin”. Ympärillä ihmiset ovat hokeneet että hyvästä se päiväkoti on vaikka pahalta tuntuisikin. Ei, meidän perheelle ja lapselle ei ole ollut. Jotain hyvää toki on päiväkodistakin seurannut (uusia taitoja, uusia ystäviä). Äidinvaistoni mukaan meidän lapsen paras paikka olisi ollut koti niin pitkään kuin mahdollista.

…en olisi missään kohtaa vertaillut lapseni taitoja ja kehitystä toisten lasten taitoihin ja kehitykseen, enkä olisi varsinaisesti yrittänyt opettaa lapselleni yhtään mitään. Jälkeenpäin olen huomannut että lapsemme on oppinut kaikki taitonsa itse ja itsestään – kävelemisen, aterimien käyttämisen, pottailun, pöntölle siirtymisen, piirtämisen, kiipeilemisen ja pyöräilyn. Ja niin edelleen. Jos jokin taito ei ole häntä kiinnostanut ei hän myöskään ole sitä oppinut, eikä varsinkaan käskemällä. Jokainen lapsi kyllä oppii aikanaan. Äidinvaisto kertoo jos jostain asiasta on syytä huolestua. Äidinvaistoon voi luottaa silloinkin kun tuntee kaiken olevan hyvin ja lapsen kehittyvän normaalisti (vaikkei tahti olisikaan sama kuin naapurin lapsella).

Jokainen vanhempi ja perhe tietää itse parhaiten mikä on parasta juuri heidän lapselle ja perheelle – ”tietäminen” tarkoittaa tässä kohtaa tunnetta sisimmässä. Joillakin nukkuminen sujuu parhaiten unikoulujen/läheisyyden rajoittamisen avulla, joillekin tutista varhaisessa vaiheessa luopuminen on hyvää ja helpottavaa, joillekin päiväkoti on pelastus ja pelkästään positiivinen asia, joillekin ulkopäin tulevat neuvot ja ohjeet ovat sekä tarpeellisia että hyviä ja toimivia, joillekin pitkään imettäminen on maailman ihaninta ja kauneinta ja helpointa.

Se mikä tuntuu itsestä pahalta yleensä myös sitä on. Sama päinvastoin. Vertailu ei kannata. Toisten väärä voi olla toisten oikea. Eikä ole vain yhtä oikeaa vaan niitä voi olla tosi monta.

Luottakaamme äidinvaistoon. Omaan tunteeseen.